Olinpahan viime viikolla hieman ylpeä, kun laskujen seasta postilaatikon uumenista löytyi kirje Puolustusvoimilta. Enpä heti tajunnut, mutta ounastelin, että varusmiesaikainen toiveeni kenraalin hommasta, valkoisella karvalakilla, mustalla Saabilla ja autonkuljettajalla on toteutunut. Jostakin syystä vain nelisenkymmentä vuotta myöhässä.
Se oli kuitenkin vain reserviläiskirje. Tosin viiveellä, sillä kirjekohuhan on viikkoja vanha. Vaan eipä minulla kiirettäkään ollut. Kirje kertoi, että kuulun sodanajan reserviin. Ei ollut tehtävää määritelty, mutta se luvattiin antaa, kun valtakunnan valmiustasoa nostetaan. Joopa. Ei minusta ainakaan hevosmieheksi ole, kun en osaa ohjastaa. Eikä taida hevosiaan riittää puolustus- tai sotatöihin enää liietä.
Enpä ole vuoden 1976 lopetellun armeijaurani aikana moiseen kirjeeseen törmännyt. Liekö nyt sitten herätellään reserviläisiä, kun Putinin uhasta Venäjän maalla kovasti touhutaan. Siltä suunnaltahan sen vihollisen vanha kansa eppäili aina tulevan. Tosin liennytystä oli ilmassa vielä varusmiesaikanani, kun YYA-sopimus silloisen Neuvostoliiton kanssa oli voimissaan. Jos se hieman taantui, niin Urho Kaleva Kekkonen lähti villisikajahtiin tai kalareissulle itänaapurin joksikin aikaa. Takaisin tullessa kaikki oli hyvin ja pikkuisen herui puheitten päälle maitten välisiä kauppojakin.
Ja voihan kirjeen pontimena olla toki sekin, että mahdollinen tuleva hallitus on lupaillut Puolustusvoimille lisää rahaa uskottavaan puolustustoimintaan. Rahaahan tarvitaan, koska esimerkiksi Itä-Saksasta ei saa enää raadoksi ajettuja panssareita. Jospa Puolustusvoimat nyt ennakolta käytti tulevat korotukset muistuttaakseen reserviläisiä siitä, että kyllä isänmaa tytöistään ja pojistaan huolta pitää.
Niin tai näin. Enpä kuulu enää ensivasteen iskujoukkoihin. Valmiuden noustessa veikkaan sijoituspaikaksi jotakin tehostetun palveluasumisen yksikköä. Siellä sitten kudon villasukkia Puolustusvoimille, jos muistan.
