”Appeni tiesi kirjoittavansa henkensä kaupalla”

Armi Hohkolla riittää vielä suvun arkistojen aarteissa tutkittavaa.

Kokemäenjoen vesistön varrella sijaitseva Kaukolan kylä on Tyrvään vanhin asuinalue. Hohkon talo seisoo kohoavalla kumpareella liki Hartolankosken alajuoksua. Monta sukupolvea on talossa elänyt elämäänsä. Vuonna 1918 isäntänä oli Kaarle Fabian eli ”Kalle” Hohko veljensä Villen kera.

Mitä mietti Kalle elosta ja olosta tuohon aikaan? Vastauksen kertoo päiväkirja, jonka hänen miniänsä Armi Hohko on toimittanut kirjaksi.

Vuoden 1918 tapahtumat Tyrvään seudulla. K. F . Hohkon päiväkirja (Warelia) tarjoaa lukijalleen yksittäisen ihmisen näkökulman, joka kasvaa laajempiin mittasuhteisiin kuvaukseksi yhteisöstä kriisin aikana. Se ei johdata meitä rintamalinjojen melskeisiin, vaan kertoo tapahtumista arjen tasolla.

”Kalle on kirjoittanut asiat niin, kuin hän on ne itse nähnyt tai kokenut. Aluksi venäläiset sotilaat kävivät vaatimassa aseita, uhkailivat ja nappasivat miestä silmäkulmaan. Oli aihetta kirjoittaa”, Armi miettii.

Hyvästit ystävälle

Päiväkirjassaan Kalle kertoo, millaisessa säässä synkkä talvi etenee kevääseen. Ryöstöt, tuhopoltot ja kahakoinnit lisääntyvät Tyrvään seudulla. Arki on verkkaista, ihmiset käyvät pelokkaina naapurissa kertomassa kokemuksiaan ja kuulemassa uutisia. Ilmapiiri on levoton, punaiset vievät taloista hevoset ja ajopelit, ruokavarastot hupenevat.

”Kalle oli sivistynyt ja tiedonjanoinen mies. Epätietoisuus ja se, ettei puolueetonta informaatiota ollut saatavilla, oli hänelle kova pala. Porvaripuolueiden sanomalehdet eivät ilmestyneet, joten Kalle luki naapurissa Sosialidemokraattia.”

Ruotsilan kartanon tulipalon aikana Kalle on paluumatkalla Helsingistä kotiin. Vammalan palon hän toteaa tullessaan pakomatkalta Mouhijärveltä. Sitä ennen hän piilottelee metsissä, ladoissa ja navetan parvilla.

K.T. Vänniä lähti pakosalle V. Karimäen opastamana, mutta joutui metsämaassa punaisten rintamavahtien vangiksi. Illalla hän kävi meillä ja tuntui hieman hermostuneelta ja kysyttyään olenko ajatellut lähtöä — johon en osannut vielä sanoa mitään — hän erityisesti puristi kättäni sanoen: ”Hyvästi nyt sitten, jos ei enää nähdäkkään.” Joku vaistomainen tunne valtasi minut siitä, että se oli viimeinen tapaamisemme. Kirjoitan näitä nyt, vaikka on jo 21. päivä. Kirjani on ollut metsässä piilossa muiden paperien kanssa, samoin kuin itsekin.

Armin mukaan ”Kalle” Hohko kirjoitti päiväkirjaansa selkeällä käsialalla.

Nälkää ja väkivallan uhkaa

Armi sanoo kuulleensa vuosien varrella monia muistoja ja kertomuksia vuoden 1918 tapahtumiin liittyen. Punakaartiin tyrvääläisiä ajoi niin ideologia kuin taloudelliset seikat: työttömyys ja kaartin lupaama hyvä palkka. Osa katsoi joutuneensa kaartiin pakolla tai vastoin parempaa tietoa siitä, mitä tuleman piti.

Armi Hohko toteaa, että sodasta puhuminen luo helposti väärän kuvan siitä, millaista elämä oli Tyrväällä tuohon aikaan. Suomen ajautuminen sisäiseen kaaokseen oli seurausta ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta kuohunnasta Euroopassa ja erityisesti Venäjällä. Viljan tuonnin tyrehtyminen itärajan takaa johti ruuan säännöstelyyn, ja esimerkiksi meijeri- ja maataloustyöntekijöiden lakkoilut pahensivat tilannetta entisestään.

”Ihmisillä oli nälkä ja huoli ruuan riittävyydestä. Tottakai väkivallan uhka oli tuntuva, mutta ennemminkin täällä tapahtuneet veriteot olivat surmia tai murhia kuin sotimista. Ja paikallisesti niissä lieni kyse siitä, että jollakin oli jäänyt jotakin hampaankoloon ja se tilaisuuden tullen kostettiin.”

Suomen historian suurin tragedia

Kalle Hohko kirjoittaa päiväkirjaansa kiihkottomasti. Tunteenpurkaus tiivistyy yhteen sanaan: saatana –  kun punaiset vievät varastoista siemenperunatkin. Hyvästijättö ystävän K. T. Vänniän kanssa riipaisee.

Armi kertoo, ettei Kalle koskaan puhunut kansalaissodan päivistä. Vuoden 1918 veriset tapahtumat kestivät kolme ja puoli kuukautta, mutta niiden aiheuttamat haavat ovat kestäneet umpeutua näihin päiviin asti.

On sangen uskallettua kirjoitella näitä roiston tekoja edes muistiin, vielä suuremmalla syyllä, koska kuuluu epäiltävän vahvasti korkeiden herrojen piirissä tämän paikan miehiä ”vastavallankumouksellisiksi”. Mutta en sittenkään malta olla tätä tekemättä, koska mukavaa silmäillä joskus jälkeenpäin näitä kriitillisiä aikoja. Olen koettanut tätä vähän piilottaakkin, sillä ”hirteen” tässä taitaa joutua, jos saavat kynsiinsä.

”Appeni tiesi kirjoittavansa henkensä kaupalla. Tarve ajankuvan tallentamiseen oli kuitenkin kiinni jäämisen pelkoa suurempi”, Armi sanoo.

Siksi Kalle olisi varmaankin hyväksynyt päiväkirjan julkaisemisen itsenäisen Suomen juhlavuonna, miettii Armi. Itse hän empi pitkään kirjahanketta, koska päiväkirja sisältää paljon paikallisten nimiä, ja hän ajatteli sen voivan tuottaa joillekin mielipahaa.

Armi Hohko kuvailee sisällissotaa maamme historian suurimmaksi tragediaksi. Yhtä lailla väärin olivat molempien puolien surmatyöt. Sodan voittaneet valkoiset hallitsivat historian julkista esittämistä, ja punaisten oli mahdollista muistella vainajiaan pitkään vain yksityisesti. Vasta talvi- ja jatkosodan jälkeen alettiin pystyttää julkisia muistomerkkejä myös teloitetuille ja vankileireillä kuolleille.

”Olen tehnyt tätä kirjaa suurta kiitollisuutta tuntien. Kaiken tämän yltäkylläisyyden keskellä voi olla toisinaan vaikea muistaa, ettei yhteiskuntarauha ole itsestäänselvyys.”

Päiväkirjasta voi kuulla lisää yleisötilaisuudessa Pukstaavissa 30. syyskuuta kello 15 – 17. Samassa tilaisuudessa julkistetaan myös valtakunnallisesti huomiota herättänyt teos Kovaa aikaa. Paikalla myös sisällissodan eturivin tutkija Tuomas Hoppu.