Valokuvaaja Hannu Moilanen katsoo talvella toisin silmin

Hannu Moilanen tietää, ettei kuvaaminen ole kiireisen puuhaa.

Valokuvaaja Hannu Moilasen Suomi on metsien ja järvien maa, jossa soi puhtaan ja rikkaan luonnon laulu – ja  myös tango.

Vuodenajat ovat taianomaisia, on valoa ja pimeyttä, lämmintä ja kylmää.

Moilanen on viettänyt kesäpäiviä Rautavedellä soudellen, kierrellyt Ritajärven alueella ja astellut taidemaalari Emil Danielssonin jalanjäljissä Pirunvuorella.

Jaatsin suurimman tilan vastakkaisille seinille on ripustettu valokuvina tanssin hurmos ja hiljaiset, kirjaimellisesti seipään nielleet linnunpelättimet.

Onpa näyttelyyn päätynyt kuva myös Vammalan vappuhulinoista vuodelta 2016. Pisteenä i:n päälle väkijoukosta kohoaa kohti taivaita pinkki ilmapallo.

”Mutta keneltä se on karannut? Se ei selviä kuvasta. Tämä seikka on jäänyt minua hieman vaivaamaan”, Moilanen pohtii.

Rytikerttusesta merikotkaan

Jotkut hetket jäävät kuvaajan mieleen: Moilanen soutaa verkalleen rantoja, taivasta, veden pintaa tarkkaillen. Äänimaisemasta erottuu voimakas sirkutus, jonka kokenut luonnon tarkkailija toki tunnistaa. Hän ottaa suunnan kohti rantakaislikkoa, lopettaa soutamisen, vetää airot veneeseen ja antaa sen lipua hitaasti eteenpäin. Syntyy valokuva pienestä rytikerttusesta, joka on asettunut laulamaan järvikaislalle kuin aurinkovarjon alle.

Pyhällä Olavilla on monenlaista eloa: turisteja, veneilijöitä ja tietysti lintuja.

”Se on lempipaikkojani Sastamalassa. Kesällä on mielenkiintoista tarkkailla joutsenten elämää, kevättalvella voi nähdä merikotkan kärkkyvän pilkkijöiden saalista”, Moilanen tuumaa.

Valokuvaaminen ottaa aikansa

Suomeni, valokuvia luonnosta ja Sastamalasta -näyttelyssä voi tavata myös Vehmaanniemessä asustelleen rantasipin, joka näyttäisi aamuvarhaisella ihailevan kuvajaistaan veden pinnasta sekä juuri pinnan alta saaliin kera nousseen kuikan, jonka päälaella viipyvät vesihelmet.

Moilanen tietää, ettei kuvaaminen ole kiireisen puuhaa. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä parempia kuvia hän ottaa. Luonnon merkkien ja eri lajien käyttäytymisen oppiminen vie tovin. Koskaan ei tiedä mitä tulee vastaan, joten ilman kameraa Moilasta näkee harvoin missään.

”Pakko myöntää, että joskus vaimoni on ollut kameralle mustasukkainen. Saatan menettää ajantajuni, kun harrastus vie mukanaan. Autossakin pelkääjän paikka on varattu kameralle, vaimon paikka on takapenkillä”, hän virnuilee.

Hannu Moilasen vakavampi puoli näkyy talvella otetuissa valokuvissa.

Talvella toisin silmin

Kesä sykkii ja kuhisee elämää. Valokuvauksellisesti se on Moilaselle peruskauraa. Talvi motivoi häntä tekemään tyystin toisenlaisia huomioita.

Kenties Moilanen tarkkailee talvella ympäristön lisäksi enemmän itseään. Näyttelyn talvikuvat ovat monitulkintaisten yksityiskohtien juhlaa.

Mustan veden päällä kelluvissa jään kappaleissa asuvat galaksit, jään halkeamissa hetket ennen alkuräjähdystä, railoissa voi nähdä pörssikurssien heilahduksia.

”Kevättalvi on mielenkiintoinen. Päivällä aurinko lämmittää, lumi ja jää sulavat. Illalla kaikki taas kohmettuu ja kiinteytyy, syntyy erilaisia muotoja, aine muuttuu. Joskus voi kuulla jään laulavan.”

Miltä kuulostaa jään laulu?

”Sitä ei voi selittää. Se pitää aistia ja kokea.”

Kyse on näkemisen taidosta, mielikuvituksestakin. Moilanen näkee veneen lohkeilleessa maalipinnassa mantereet ja meret, toisaalla tähtitaivaan.

”Pieni voi olla suurta, kun katsoo avoimin mielin. Joskus ihmiselle tekee hyvää palata lapseksi taas.”

Hannu Moilasen näyttely Kulttuuritalo Jaatsilla 29. lokakuuta saakka.

Kirjoita vastaus

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>