Se on siinä. Lähes täydellinen onnistuminen Vammalan Teatterilta. Sen 60-vuotisjuhlanäytelmä, Kultainen Vasikka, viihdyttää ja kiihdyttää.

Maria Jotunin komedia vuodelta 1918 kertoo rahasta ja sen hankkimisesta keinottelun keinoin sekä tietenkin rakkaudesta. Molemmat aiheet pitävät aina pintansa, vaikka aikaa näytelmän kirjoittamisesta on jo sata vuotta.

Kyseessä on aito ja rehellinen näytelmä ilman turhia härpäkkeitä. Katsojan silmiä ei rasiteta nykyajan tekniikalla eikä valoleikeillä. Myöskään sitä tuttua keinosavua ei käytetä, eikä se näytelmään sopisikaan. Kaikkineen juhlanäytelmä valaisee tähden lailla katsojaa, joka saa rauhassa keskittyä maukkaaseen käsikirjoitukseen ja loistavaan kokonaisuuteen ja näyttelijöiden kelpo suorituksiin.

Kultainen Vasikka on siis rahaa ja rakkaus on rakkautta keinottelunkin lomassa. Näytelmässä on valtaisa määrä vuorosanoja. Tekstiä on siis paljon, mutta se ei pitkästytä, koska Jotunin kynän raapaisut ovat teräviä, humoristisia ja samalla vakavasti otettavia. Jokaisen roolin tulkinta hipoo harrastajateatterin huippua, kuten ohjauskin.

Näytelmäillan kruunaa lopun kosintakohtaus. Siinä Lahja (Karita Pyhälahti) kosii Pekka Karhua (Marko Naskali) noin kymmenen minuutin hauskalla monologilla. Pekka ei juuri suunvuoroa saa, jos sitä ei pyydäkään. Lahjan suoritus on huikea. Se ei töki, vaan sanat soljuvat kuuluville kuin kosken kohina. Pekka vain kuuntelee ja tekee välillä lähtöä, mutta se ei toteudu. Vuorosanoja Pekalla ei monta ole, mutta rooli miehenä, joka on väärässä paikassa väärään aikaan on täydellinen.
Kehumisen ja katsomisen arvoinen Näytelmä.