“Naapurit hylkivät vammaisia”, otsikoi Helsingin Sanomat lauantaina. Artikkeli levisi välittömästi sosiaalisessa mediassa ja sai kansan syvät rivit kiukkuisiksi. Itsekin kiukustuin, mutta vielä enemmän tulin surulliseksi siitä, miten suvaitsemattomia ja epäkypsiä ihmiset yhä osaavat olla.

Hesarin juttu kertoo espoolaisesta omakotialueesta, joka on vuosia vastustanut naapurustoon suunnitteilla olevaa kehitysvammaisten nuorten asuntolahanketta. Hanke käynnistyi jo neljä vuotta sitten, mutta alueen asukkaat ovat tehtailleet tontin kaavamuutoksesta neljä valitusta. Niissä vedotaan muun muassa asuntojen arvon alenemiseen ja liito-oraviin. Kuten erään nuoren äiti Hesarissa toteaa, aikuiset ihmiset osaavat verhota valituksensa muuhun kuin vammaisten vastustamiseen.

Olen saanut kunnian työskennellä kehitysvammaisten parissa. Myönnän itsekin olleeni hiukan ennakkoluuloinen ennen töiden alkamista. Olihan maailma itselleni täysin vieras. Ennakkoluulot karisivat kuitenkin nopeasti. Kehitysvammaiset elävät aidosti ja isosti. He ottavat ihmiset omikseen ihonväristä tai rajoituksista välittämättä. Heidän ilonsa on ylitsepursuavaa ja surunsa pohjatonta. Kuinka moni meistä näyttää tunteensa yhtä vilpittömästi?

Veikkaan, että suurin ongelma Espoon tapauksessa on tietämättömyys. Tietämättömyys luo epävarmuuden tunnetta, epävarmuus ajaa ihmiset tekoihin. Sellaisiin, jotka myöhemmin voivat kaduttaakin. Vamma tai sairaus voi osua kenen tahansa kohdalle. Kuten erityislasten vanhempien Leijonaemot ry:n puheenjohtaja sanoo, harva meistä elää ensin terveenä melkein vuosisadan ja sitten kuolla kupsahtaa ilman, että tarvitsee apua, tukea tai hoivaa yhteiskunnalta.

Me opetamme jatkuvasti lapsillemme, että erilaisuus on rikkautta. Opetamme, ettei ketään saa syrjiä ulkonäön tai ihonvärin vuoksi, mutta silti teemme sitä itse.

Heitetäänkö yhdessä ennakkoluulot romukoppaan?