Alueviestin odotettu loppusyksyn lukijamatka suuntautui tänä vuonna sinne, missä Lawrence Durrell kirjoitti aikanaan teoksensa Bitter Lemons ja josta löytyy koko Itä-Välimeren upeimmat goottilaisen arkkitehtuurin muistomerkit, muun muassa Bellapaisin keskiaikainen luostari, Hagia Sophian katedraali eli nykyinen Selimin moskeija ja Pyhän Nikolauksen katedraali.

Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta on vielä ainakin suomalaisten näkökulmasta suhteellisen tuntematon lomakohde. Alueen värikäs historia kolmen maanosan risteyskohdassa aina antiikin ajasta tähän päivään saakka tekee siitä kuitenkin mielenkiintoisen kulttuurikohteen. Mainittakoon myös, että harvoissa lomakohteissa saa nauttia yhtä ystävällisestä ilmapiiristä. Paikalliset ihmiset niin kaduilla kuin kaupoissa ja ravintoloissakin olivat erityisen ystävällisiä, hymyileviä ja avuliaita. Kauppojen tyrkyttämiskulttuurista ei näkynyt täällä jälkeäkään.

Pohjois-Kyproksen ruokakulttuuri on yhdistelmä Turkkia ja Kyprosta: mezet, halloumi, jota paikalliset kutsuvat hellimiksi, ja oliivit kuuluvat olennaisena osana pohjoiskyproslaiseen ruokapöytään, samoin erilaiset jogurttipohjaiset kastikkeet ja maukkaat vihannekset, kylminä sekä kypsennettyinä. Myös lihaa on tarjolla monessa eri muodossa.
Majoituimme hotelli Domessa, jossa katettiin uskomattoman ihana ja maukas buffet-pöytä sekä aamuisin, että iltaisin. Yhteisillä illallisilla puhetta riittikin jokaisena iltana sekä päivän retkiannista, että hotellimme herkkujen määrästä ja laadusta.

Pohjois-Kypros tunnetaan erityisesti vuoden 1974 tapahtumista, joiden seurauksena saari jakautui kahtia. Pohjois-Kypros on julistautunut itsenäiseksi valtioksi, mutta toistaiseksi vain Turkki on sen tunnustanut. Käytännössä kiista saaren hallintomuodosta ja turkkilaisen vähemmistön oikeuksista juontaa juurensa jo 1960-luvun alkuun, jolloin saari itsenäistyi oltuaan Britannian vallassa. Näistä tapahtumista – kuten nykypäivänkin edelleen kinkkisestä tilanteesta – saimme viikon aikana täydellisen tietopaketin, sillä asiantuntijaoppaana ryhmällämme oli FT Jouni Suistola, oululainen historioitsija, joka on toiminut ennen eläköitymistään liki kaksikymmentä vuotta Kyproksella Near East Universityn kansainvälisten suhteitten professorina. Hän asuu edelleenkin pääosan vuodesta Pohjois-Kyproksella vaimonsa kanssa. Suistola ei usko, että Kyproksen tilanne lähivuosina ratkeaakaan. Kun joku ryhmästämme tätä kysyi, Suistola pyysi kaivamaan hänet haudastaan sinä päivänä, kun pohjoinen ja etelä ovat asiasta sovun aikaansaaneet.

Ryhmässämme, jonka vahvuus oli 43, oli mukana myös kolme henkilöä, jotka ovat olleet 1960- ja -70 -luvuilla Kyproksella rauhaa turvaamassa. Heidän muistojaan siitä ajasta oli kiva kuunnella. Sastamalalainen Heikki Tiensuu kertoi, että liki 50 vuotta sitten Kyrenia oli vain pieni kaupunki linnan ja sataman läheisyydessä. Nyt se levittäytyi jo hyvin laajalle alueelle. Keskiviikkona, joka oli lukijamatkamme toinen vapaapäivä, Tiensuu kävi bussilla Nikosiassa katselemassa paikkoja, jotka tulivat hänelle tutuiksi rauhanturvaaja-aikoina. “Löysin talon, jossa majailin puoli vuotta. Silloin se oli kyllä paremmassa kunnossa. Talon vieressä sijaitsi tekstiilitehdas, joka oli nyt lähes raunioitunut. Silloin vajaa 50 vuotta sitten siellä oli kymmeniä naisia töissä, melu oli hirveä jopa tehtaan ulkopuolella kymmenien kutomakoneiden jyskyttäessä. Sisällä tehtaassa oli pakko laittaa sormet korviin, mutta työläisillä ei tietenkään ollut kuulosuojaimia”, Tiensuu muisteli. Hän kuvasi retkellään myös kolmannen komppanian entisen komentopaikan. “Nyt siinä oli poliisin päämaja. Hiukan epäröin kuvien ottamista, jos luulisivat vaikka vakoojaksi. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt perään”, mies naureskeli.
Kyproksen saaren kahteen osaan jakavan YK:n hallinnoiman Vihreän linjan saa ylittää kuka tahansa Euroopan Unionin kansalainen ja jokunen ryhmästämme käväisikin “etelässä” omalla ajallaan.

Retkiohjelmamme oli mielenkiintoinen ja monipuolinen: päivien aikana tutuiksi tulivat niin Nikosian, Famagustan kuin Kyreniankin helmet. Jokaisesta kohteesta ja hetkestä ainutlaatuisen teki tietenkin Jouni Suistolan uskomaton tietämys ja tapa kertoa: nivoa yhteen historia ja nykypäivä. Ehkä ainutlaatuisimmat tuokiot vietimme Selimin moskeijan lattialla istuen ja keskustellen tai Salamiksen raunioilla hämmästellen. Muinainen kaupunki on yksi Kyproksen merkittävimmistä ja suurimmista arkeologisista löydöistä. Ainakin omassa mielessäni saatoin nähdä muinaisen hamamin, amfiteatterin ja kauppatorin entisessä loistossaan, kun uppouduin Suistolan kerrontaan. Erityisen kiinnostavan Salamiksesta tekee se, että alueesta on kaivettu esiin vasta vajaa 10 prosenttia.

Yksi hämmentävimmistä kohteista taisi olla Famagustan ns. aavekaupunki Varosha, joka oli aikanaan yksi Välimeren suosituimpia lomakohteita. Kun Turkki vuonna 1974 miehitti Kyproksen saaren pohjoisosan, jäi Varosha ja sen hotellien tarjoamat 13 000 petipaikkaa niille sijoilleen ja alue on edelleen piikkilankojen ympäröimä ja varsin ränsistynyt.

Lomaviikkomme viimeisen päivän vietimme pienessä ja omavaraisessa Kozanin kylässä, jossa meitä opasti Suomessa stipendin turvin eläinlääkärin tutkinnon opiskellut ja kielen oppinut Savas Boransel, joka muutama vuosi sitten palasi pohjoiskyproslaiseen kotikyläänsä takaisin. Vierailimme leipomossa, maistelimme juustoja ja kuulimme miten oliiviöljyä valmistetaan. Keskipäivän rukouskutsun kaikuessa minareetista ja vuohien kipitellessä pitkin pikkukylän raittia oli vaikea uskoa olevansa 2000-luvulla.