Lintukesä on jo varsin pitkällä. Nuoret siivekkäät ovat lähteneet monista pesistä maailmalle, vaikka elävätkin lajista riippuen enemmän tai vähemmän vanhempiensa huolenpidon varassa. Kun pöllöt vielä kantavat saaliiksi saamiaan myyräpaisteja jälkikasvulleen, muutamat muut saman metsän linnut suunnittelevat jo toista pesintää. Siksipä rautiaisen tai punarinnan laulu heläjää uudelleen aivan sydänsuven hetkinäkin.
Vanhat telkkänaaraat pyöräyttivät ensimmäiset munansa jo aprillipäivän aikoihin, joten kuukauden haudontaurakan jälkeen ensimmäiset poikueet jättivät kotiuuttunsa jo pian toukokuun alkupuoliskolla. Vaatimattomasta koostaan huolimatta pienten vesilintujen elämä on nopeasti varsin itsenäistä, vaikka elämänoppeja emon johdolla järven aalloilla omaksuttaisiinkin.

Viipyisiä ja jättöisiä

Vesilintujen, kahlaajien ja kanalintujen vastakuoriutunut jälkipolvi on valmis hyvinkin nopeasti – päivässä tai parissa – jalkautumaan maastoon, vaikka siiville ei vielä noustaisikaan. Näitä syntymälahjanaan untuvapeitteen saaneita veitikoita kutsutaan pesäjättöisiksi linnuiksi.
Siivekkäidemme suurimmasta lahkosta, varpuslinnuista, maailmalle suoriutuminen tapahtuu verkkaisemmin. Puhutaankin pesäviipyisistä linnuista. Esimerkiksi rastaiden ja tiaisten munista kansi ponnistetaan auki varsin keskeneräisin kamppein. Ilkialasti maailmaan tullaan niin pikkuruisen hippiäisen kuin mahtavan korpinkin pesävehkeissä. Hippiäisemot kantavat ruokaa pesän ammokitoihin runsaat pari viikkoa, korppivanhemmat jopa kuusi viikkoa.