Karkun edesmenneen säästöpankin päätyhuoneistossa aika pysähtyy, vaikka tilat ovat täynnä kelloja. Huoneisto on vanhojen kellojen paratiisi, etenkin vedettävien ja automaattisten rannekellojen. Niitä hellitään ja kunnostetaan kolmen sukupolven voimin.
Isällä, Ville Pietilällä, on kokemusta kelloista yli viisikymmentä vuotta. Hän on kelloseppä isolla Koolla. Poika, Toni, on seurannut isänsä kädenjälkiä runsaat kaksikymmentä vuotta ja Tonin poika Paavo opettelee alalle toista vuotta. Eikä siinä vielä kaikki. Villen vaimo, Tarja, on ollut miehensä kelkassa lähes koko uran ajan. Lisäksi tytär, Jutta, hoitaa perinteistä kello- ja kultaliikettä Valkeakoskella.
”Onhan siinä rasitetta, tai paremminkin verenperintöä. Ala kyllä kiinnostaa. Opiskelen käytännön työt ensin isoisän ja isän opastuksella ja sitten on tavoitteena pyrkiä kelloseppäkouluun. Vielä en ole saanut koskea kuin isompiin kelloihin, rannekelloihin mieli kuitenkin jo palaa”, juttelee Paavo.
”Kyllä siinä vielä muutama vuosi menee ennen pienempiä kelloja”, naurahtaa Toni.
Rakkaustarina, jossa pelastetaan kelloja
Niin, Villenä tunnettu Jouni pitää Karkussa antiikki- ja vintagekellojen erikoisliikettä. Sisään ostetaan hyväkuntoisia vanhoja kelloja, etenkin mekaanisia rannekelloja, jotka korjataan ja huolletaan ja myydään halukkaille.
”Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet näiden vintagekellojen nousun aikaa. Ihmiset ostavat niitä käyttöön, mutta myös keräilijöitä on paljon. Erityisesti vanhat sveitsiläiset Tissot ja Omega ovat haluttuja. Tosin nykyisin tehdään jälleen uusiakin mekaanisia kelloja niin Sveitsissä kuin Japanissakin”, kertoo Ville.
Toni on perehtynyt erityisesti rannekellojen tekniikkaan ja historiaan. Hän ei juuri koske niiden koneistoihin, sillä pikkupoikana toisesta silmästä meni näkö pienoiskiväärin patruunan räjähdettyä patruunapesässä.
”En pääse luupilla riittävän lähelle. Siksi huollan ja korjaan enimmäkseen kodinkelloja. Niitä ovat vakkapa seinä-, pöytä- ja herätyskellot. Ja kirkonkellot, jos sellainen työ tulee eteen.”
Kyseessä on siis rakkaustarina kelloihin. Toni luonnehtii Kelloapu Oy:n toimintaa kellojen pelastamiseksi.
”Etenkin vanhoilla rannekelloilla on arvoa. Ne ovat kauniita ja niissä on hieno tekniikka. Isommat kellot eivät esimerkiksi keräilijöitä juuri kiinnosta. Todellinen helmi osuu kohdalle vain kerran, tai korkeintaan kaksi kertaa elämässä. Liian monet kellot ovat huonosti pidettyjä ja ammattitaidottomasti korjattuja ja huollettuja. Helmi on hyvin pidetty kello”, toteaa Toni.
Varmemmaksi vakuudeksi helmestä Ville hakee Omega -merkkisen sveitsiläisen rannekellon. Yritys ostaa vanhoja kelloja, ja tämä todellinen helmi tuli ovesta sisään sähköpostittelun jälkeen.
”Kello on vuodelta 1938 ja kultakuorinen. Kelloa on pidetty hyvin, joten keräilijät ovat siitä kiinnostuneita. Tämä helmi on kyllä jo myyty”, sanoo Ville.
Kellosepän mutkitteleva tie
Villen tie kellosepäksi alkoi 1960-luvun lopulla, kun hän pääsi kelloseppäkouluun. Patistajana oli Matti Hiitola, Natsaksi kutsuttu ikätoveri.
”Matti lähti kouluun vuotta ennen minua. Hän se minut kelloalalle lopulta ohjasi, kun käski hakea opiskelemaan. Niin lähdin ja valtion virka postimiehenä sai jäädä.”
Ville valmistui 1971, meni armeijaan ja on sen jälkeen ollut kelloalalla. Aina tie ei ole ollut suora.
”Perustimme Villen Kellon 1970-luvulla. Ensimmäinen liike tuli Keikyän Äetsän kylään säästöpankin taloon. Kaksi seuraavaa liikettä perustettiin Huittisiin ja Vammalaan. Kasvuvauhti oli kova. Pankkikriisi kahden devalvaation voimin vei yrityksen konkurssiin. Meillä ei ole enää mitään tekemistä nykyisen Villen Kellon kanssa”, huomauttaa Ville.
Harmit eivät lannistaneet miestä. Ville jatkoi ja tie on mutkitellut säästöpankin talosta jälleen säästöpankin taloon vuosikymmenten aikana.
