”Muilla on vahtikoira, meillä vahtikuttu”, naurahtaa Marjo Vilkkula. Ollaan Sastamalan Kaltsilassa, vehreässä pihapiirissä, jonka vahtina ja ruohonleikkurina toimii Peevon tilalta eläköitynyt tuotantoeläin, valkoinen suomenvuohi Hyttynen.

Vahtikoiran tapaan Hyttynen nuuskii tulijan. Erityisen kiinnostunut se on toimittajan vihkosta, jonka kulmaa hamuilee hampaillaan.

”Hyttynen on perso kaikelle syötävälle. Se kokeilee aina, löytyisikö jostain jotain maisteltavaa”, Marjo kertoo.

Rapsutan karvaista kaveria korvan takaa. Se nojautuu kättäni vasten ja ummistaa silmänsä. Taitaa olla perso myös hellyydenosoituksille.

Hyttysen kaverina pihalla touhuaa 15-vuotias veteraanikoira, chihuahua Wikke. Peräkanaa kulkiessaan ne ovat kuin majakka ja perävaunu.

Tyrvää johti aikanaan koko maan vuohitilastoja, ilmenee Pirjo Silverin ja Mikko Joonan Hyvvää! Sastamalan ruokaperinnekirjasta.

Ennen vanhaan köyhän miehen lehmiksikin kutsuttuja kuttuja oli lähes joka talossa ja torpassa. Edes yhtä pidettiin, jotta saatiin maitoa omiin juustotarpeisiin.

Vilkkulat hankkivat vuohia, kun halusivat hyötyeläimiä. Omavaraisuusaste kasvoi myöhemmin, kun perheeseen hankittiin lisäksi kanoja.

”Siinä oli myös halua näyttää lapsille, mistä ruoka oikeasti tulee ja opettaa vastuuta eläinten pidosta.”

Marjo Vilkkula on lypsänyt kuttujaan ja tehnyt niiden maidosta juustoa. Edellisellä työpaikallaan hän vihkiytti useamman työkaverin juuston ystäväksi, kun nosti pöytään omin käsin valmistamaansa herkkua. Vuohenmaito upposi lapsillekin.

Nyt Hyttynen on ummessa, eli enää siltä ei heru maitoa.

Vaikka Hyttynen on muuttunut hyötyeläimestä kotieläimeksi, on se yhä tärkeä osa Vilkkuloiden perhettä. Vuohi on kekseliäs otus, joten yllättäviä käänteitä mahtuu miltei joka päivään.

”Välillä se yrittää auton konepellille, välillä marssii avoimesta ovesta sisään taloon. Kun lapset maalasivat leikkimökkiä punamullalla, Hyttynen oli mukana talkoissa ja näytti ihan siltä kuin olisi teurastanut jonkun. Appiukon mieleen lienee jäänyt se kerta, kun Hyttynen söi hänen jaffakeksinsä pahveineen päivineen. Kyllä tässä huumoria tarvitaan”, Marjo nauraa.

Perhe on saanut Hyttysen tunnistamaan nimensä. Siitä oli hyötyä, kun kuttu päätti lähteä omille teilleen. Se jolkotteli lopulta kutsujiaan vastaan kahden hehtaarin tontin toisesta päästä.

Tarkkasilmäiset ovat saattaneet bongata Hyttysen emäntänsä kanssa Kaltsilan luonnosta ja teiden varsilta.

”Siellä me katselemme kukkia yhdessä, ja Hyttynen tietysti myös vähän maistelee niitä.”

Lue keskiviikon Alueviestistä, mitä Suomen Vuohiyhdistyksen puheenjohtaja kertoo eläimestä!