Omilla jaloilla seisominen ja omista oikeuksista huolehtiminen ovat mielenterveystaitoja parhaimmasta päästä. Minäpystyvyys, eli luottamus omaan kykyyn selviytyä, auttaa monen myrskyn läpi ja luo luottamusta itseen. Sen voimin uskallamme tuoda asiamme muiden tietoon ja puolustaa omaa näkökantaamme. Meillä kaikilla on luontainen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Omia oikeuksiamme puolustamalla teemme itseämme näkyviksi ja ruokimme tuota luontaista tarvettamme.
Asian voi ajatella niinkin, että kun mieli on tasapainoinen, on omista oikeuksista huolehtiminen ylipäänsä mahdollista. Silloin on voimia pitää huolta siitä, ettei joudu kenenkään kynnysmatoksi. Mielenterveys mahdollistaa myös realistisen kuvan siitä, mikä on oikein ja oikeudenmukaista. Mitkä oikeudet minulle kuuluvat ja mitä asioita minun kuuluu puolustaa.
Sen sijaan kynnysmattona oleminen syö mielenterveyttä. Jatkuvat vastoinkäymiset tai kokemukset siitä, että joutuu jonkun jyräämäksi, alkavat vahvistaa meissä kuvaa siitä, että emme olisi arvokkaita. Jatkuvasti tallottu ihminen alkaa itsekin uskoa siihen, ettei hänellä ole muuta virkaa kuin tallottavana oleminen ja tyytyy siihen rooliin. Jotta ihminen tällaisessa tilanteessa taas löytäisi voimaa itsensä arvostamiseen ja omien oikeuksiensa ajamiseen, tarvitaan valtava määrä tsemppiä ja rohkaisua.
Voiko omia oikeuksiaan sitten joskus ajaa vähän liikaakin? Veikkaan, että jokaiselle tulee mieleen joku henkilö, jonka kokee pitävän itsestään vähän liian suurta meteliä. Joka aina ja kaikissa tilanteissa korostaa, miten väärin häntä on kohdeltu. Tällaiset ihmiset tuntuvat ajoittain syövän hapen kaikilta muilta ja se ei tietenkään ole oikeudenmukaista. Itse näen, että usein näissä tilanteissa on taustalla jonkinlainen ”hyökkäysrefleksi”. Ihminen on ajautunut tilanteeseen, jossa ainoa keino selviytyä on ollut hyökkääminen kaikkea ja kaikkia vastaan. Maailma on näyttänyt niin nurjan puolen, että luottamus elämää kohtaan on alkanut järkkyä ja vääryyttä on alkanut esiintyä kaikkialla. Myös siellä missä sitä ei tosiasiassa ole.
Liiallinen omien etujen ajaminen voi olla myös merkki mielenterveyden häiriöstä. Jos ihminen voi huonosti, saattaa hänen kuvansa ympäröivästä maailmasta olla hyvinkin epärealistinen. Myös ajatus minäpystyvyydestä voi olla liiallinen. Asiat menettävät mittasuhteensa ja oman navan ympäriltä ei enää huomata katsoa etäämmälle.
Työssäni sosiaaliasiamiehenä olen vuosien varrella saanut kohdata monia eri tavoin oikeuksistaan huolehtivia. On heitä, jotka tulevat toimistolle karmit kaulassa, vihaisina yhteiskunnan kieroudesta ja siitä, etteivät viranomaiset tee hommiaan. On toisaalta heitäkin, jotka ottavat yhteyttä anteeksi pyydellen, vaikka on ilmeistä, että heidän kohdallaan on tapahtunut virhe tai epäoikeudenmukaisuus. He ovat pahoillaan tapahtumista, mutta eivät millään tohtisi pitää omia puoliaan.
Ikävä kyllä on varmasti iso joukko myös heitä, joita en ole työssäni päässyt kohtaamaan. Heitä, jotka eivät ole lähteneet oikeuksiaan puolustamaan, vaikka sille olisi aihetta.
Kirjoittaja on Tukitalo ry:n sosiaaliasiamies.
