Tätä tematiikkaa olen viime aikoina paljon pohtinut. Miksi koen, että olen tullut hyväksikäytetyksi ja osin hylätyksi? Elämäni varrella olen auttanut monia ihmisiä, ystäviä, sukulaisia, tuttavia, asiakkaitani. Olen myös saanut apua monilta. Asiakkaiden auttaminen on kuulunut ammattiini ja työminääni, enkä siis odota heiltä mitään. Olen tuntenut tyytyväisyyttä ja onnistumista välillä asiakassuhteissani ja saanut toki paljon myönteistä palautetta.

Hyväksikäytön tunne liittyy enemmänkin ystävyyssuhteisiin. On toki aina siinäkin olemassa kaksi osapuolta. Olen antanut sen tapahtua, olen ollut naivi ja hyväuskoinen. Uskoni ihmisten hyvyyteen on ollut liiallista. Ihmiset ovat välillä todella itsekkäitä ja raadollisia.

Erityisesti puolisoni kuoleman jälkeen, olen todennut, ketkä ovat todellisia ystäviä ja pysyvät rinnallani, vaikka olenkin nyt yksin, ilman kumppaniani. Olen välillä tuntenut katkeruutta, jopa vihantunteita niitä ystäviämme kohtaan, jotka ovat kaikonneet. Heitä on aikoinaan palveltu, kestitty ja osoitettu suurta vieraanvaraisuutta, mutta kun toinen on poissa, minäkin olen poissa heidän maailmastaan.

Emmekö ole kaikki yksilöitä, erillisiä ihmisiä, vaikkakin olisimme jonkun kumppaneita? Ystäväni sanoi minulle, ettei sinua enää kutsuta pariskuntatilaisuuksiin, koska sinut voidaan kokea jonkinlaisena uhkana? Ainahan on niin, että ystävät ovat ensin toisen puolison kautta tulleita ystäviä, esimerkiksi miehet ovat ennestään ystäviä ja tuttuja ja sitten ystävystytään pariskuntina.

Olen kuitenkin kiitollisena todennut, että edesmenneen mieheni tosiystävät pitävät edelleen yhteyttä minuun ja auttavat tarvittaessa. Tänäänkin liikutuin, kun sain kortin miestuttavalta. Hän kertoi kuulumisiaan, terveydentilastaan ja toivotteli minulle kaikkea hyvää. Hän myös poikkeaa kylässä ohi kulkiessaan. Hänelle olen siis olemassa itsenäni. En vain mieheni vaimona.

Yksi mieheni hyvä kalakaveri muistaa minua aina kaloilla ja viimeksi toi puolukoita ja kukkia. Siihen ei liity mitään eroottista latausta, hän on aito ystävä ja lämmin lähimmäinen. Tässä elämäni vaiheessa olen päättänyt olla tekemisissä vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuovat minulle iloa, voimaannuttavat olemassa olollaan.

En antaudu enää yksipuoliseen hyväksikäyttöön. Ystävyys on vastavuoroista ja rehellistä kanssakäymistä. Sanotaan, että ”oppia ikä kaikki”, niin sitä huomaa vasta myöhemmin, mihin on joutunut ja mihin on myös antanut luvan, sallinut sen. Olen siis itsekin syyllinen, kun olen antanut kaiken tapahtua. Nyt yritän selkeyttää suuntaa ja tavoitella parempaa tunnetilaa.

Olen kiitollinen kaikista rakkaista ystävistäni, pseudoystävät jätetään vaille huomiota. Tavoitteena on loppuelämän hyvinvointi ja tyytyväisyys. Koskaanhan ei tiedä, mitä elämä eteen tuo, mutta sitä käsitellään sitten. On ollut terapeuttista ja tervehdyttävää analysoida näitä kokemuksia.

Kaikkea ei voi ikinä antaa anteeksi, mutta niitä ei tarvitse ruotia enää. Elämän ja arjen pienet kauniit asiat ovat kaiken suola ja auttaa jaksamaan eteenpäin.

Kirjoittaja on perhe- ja psykoterapeutti.