Se oli keskiviikko, ja sen piti olla aivan tavallinen arki-ilta. Sastamalalainen Niina Liuksiala oli valmistanut iltapalaksi kanaa ja riisiä ja miehensä Jannen kanssa he odottelivat väliaikaisesti takaisin kotiin muuttanutta poikaansa Juliusta syömään.

Sitä ateriaa ei lopulta koskaan syöty, eikä Julius tule enää ikinä kotiin. Tuona tammikuisena keskiviikkoiltana Liuksialan perheen elämä muuttui peruuttamattomalla tavalla, kun äiti-Niinan, isä-Jannen ja isoveli Joelin sydämistä revittiin ilman yhtäkään ennakkovaroitusta Juliuksen kokoinen, korvaamaton pala pois.

Juliuksen itsemurhasta tulee tammikuun 28. päivä kuluneeksi vuosi. Hän oli kuollessaan 25-vuotias, mutta olisi täyttänyt kuukauden päästä 26 vuotta.

”Luulen, että elän vieläkin tietynlaisessa shokkivaiheessa. Minulla on Juliusta niin kova ikävä, että se tuntuu aivan fyysisenä kipuna rinnassa”, Niina kuvailee.

Jaatsin Kahvilan yrittäjänä toimiva Niina kertoo, että työpäivät tuovat onneksi muuta ajateltavaa ja työ on toiminut myös hyvänä terapiana, mutta illat ovat lähes poikkeuksetta hyvin raskaita.

”Toisinaan huudan ääneen, kun sisälläni oleva tuska on niin suuri. Voimaa saan perheeltäni ja ystäviltäni, ja olenkin heille sanomattoman kiitollinen”, Niina toteaa.

Puhelu repi elämän kappaleiksi

Sinä tammikuisena keskiviikkoiltana Julius oli tehnyt työpäivänsä päätteeksi lumityöt, ja lähti viemään autoaan huoltoon. Janne oli tarjoutunut hakemaan poikansa, mutta terveellisistä elämäntavoista innostunut Julius halusi kävellä kotiin. Noin vartti ennen kohtalokkaita tapahtumia Julius ja Janne olivat vielä puhuneet puhelimessa, kun Janne kertoi ruoan olevan pian valmista, ja Julius sanoi olevansa tulon päällä.

Saatuaan ruoan valmiiksi Niina oli mennyt odotellessaan sohvalle pitkäkseen ja nukahtanut aikaisen ylösnousun ja rankan työpäivän seurauksena. Kello 19.30 soi puhelin. Puhelu tuli Taysista. Puhelu, joka repi Niinan ja monen muunkin elämän kappaleiksi.

”Ymmärsin vain, että Julius oli pudonnut jostakin, eikä mitään ole enää tehtävissä”, Niina muistelee elämänsä mustinta hetkeä.

Jää ikuiseksi arvoitukseksi, miksi Julius olikin kävellyt Kaalisaareen, kiivennyt siellä uimahyppytorniin, ja hypännyt alas jäälle kohtalokkain seurauksin.

”Muutamaa tuntia aiemmin Julius oli käynyt myös perheystäviemme luona kahvilla, kuten hän useinkin tapasi tehdä. Hekään eivät olleet havainneet Juliuksessa mitään, mikä olisi laittanut hälytyskelloja soimaan. Päinvastoin. Perheen äidin kanssa Julius oli jopa sopinut, että he alkaisivat käymään useammin yhdessä koiria ulkoiluttamassa”, Niina kertoo.

Niina on jutellut paljon myös Juliuksen ystävien kanssa, mutta teko tuli näillekin shokkina ja täytenä yllätyksenä. Julius oli hyvässä työssä, jonka puitteissa hän myös matkusti välillä maailmalla. Ystäväpiirissään hän oli pidetty tukipilari. Tyyppi, johon saattoi aina luottaa, ja joka ei koskaan puhunut pahaa kenestäkään.

“Kriisiapu on ollut tärkeää”

Niina on yrittänyt hakea jälkeenpäin merkkejä, jotka olisivat voineet varoittaa häntä etukäteen. Sellaisia ei ole löytynyt, mutta Niina on päätellyt, että jostakin syystä Julius on ollut onneton tavalla, jota kukaan ei ole hänessä havainnut.

”Tiedän, että hänellä oli selittämättömiä kipuja, ja kaikessa tekemisessään Julius oli ollut aina täydellisyyden tavoittelija. Pelkäsikö hän kenties, että kipujen takana on jotakin vakavampaa”, Niina miettii tietäen samalla sen, että ei saa koskaan mietteisiinsä vastausta.

”Sisimmässäni ajattelen myös, että ei Julius halunnut kuolla. Hyppy saattoi olla hätähuuto, joka meni kauhealla tavalla pieleen.”

Juliuksen itsemurhan jälkeen koko Liuksialan perhe on saanut kriisiapua usealtakin taholta.

”Jo silloin Taysissa meitä oli vastassa kriisiryhmän pastori ja heti seuraavana lauantaina olimme koolla ystäväperheen kanssa Sastamalassa SPR:n kriisiryhmän järjestämässä tapaamisessa.

Seurakuntapastori Aija Aurén Sastamalan seurakunnasta on ollut meille kaikille todella tärkeä rinnallakulkija ja myös Vammalan Tukitalon terapiasta on tullut minulle tärkeää”, Niina kertoo.

Niina toteaa, että Juliuksen kuoleman jälkeen heistä on tullut perheenä, jos mahdollista, vieläkin läheisempi.

“Joelille soitan lähes joka päivä ja joudun ihan paniikkiin, jos hän ei heti pysty vastaamaan. Joel soittaakin nykyään ihan viipymättä takaisin”, Niina kertoo kiitollisena.

Kahvilansa aukioloaikaakin Niina on lyhentänyt tarkoituksella, sillä hän ei halua hukuttaa itseään pelkästään töihin.

“Koitan muistaa hoitaa itseäni ja olla itselleni armollinen. Se on välillä todella vaikeaa. Jos vaikka nauran, tunnen heti syyllisyyttä. Saanko nauraa ja iloita enää koskaan”, hän kertoo miettivänsä usein.

Mikä on kaiken tarkoitus?

Joulukuinen aurinko laskee Liekoveden taa ja olemme Niinan kanssa Tyrvään kirkon hautausmaalla. Juliuksen haudalla palaa monta kynttilää ja maljakossa olevat ruusut ovat jäätyneet kauniisti.

“Armeijassa ollessaan Julius tuli aina lomille päästessään ensimmäiseksi kahvilaan ja nosti minut ilmaan. Nauroin, kuinka vahva pienestä pojastani on tullut”, Niina muistelee kyynelten läpi.

Hän toivoo, että saisi vielä kerran halata Juliusta. Kertoa hänelle, kuinka paljon äiti rakastaa.

“Vaikka kyllä hän sen tiesi ja minäkin tiedän hänen rakastaneen. Sanoimme niin usein toisillemme. Ja halasimme. Onneksi teimme niin.”

Hautausmaalla on rauhallista ja Niina kertoo käyvänsä siellä lähes joka päivä. Silittäessään kylmän kiven pintaa hän kertoo toivovansa, että jonakin päivänä suru olisi edes hiukan kevyempi kantaa.

“Ajattelen, että kaikella on yleensä joku tarkoitus. Voinkohan koskaan ymmärtää, mikä tarkoitus on kaikella tällä”, Niina kysyy hiljaa.

Vertaistukiryhmä itsemurhan tehneiden läheisille käynnistyy

Sastamalalaiset Niina Liuksiala ja Kati Juurikka ovat molemmat itsemurhan tehneiden läheisiä: Niina menetti 25-vuotiaan poikansa Juliuksen vajaa vuosi sitten, Katin isä teki itsemurhan 10 vuotta sitten. Naiset ovat tutustuneet Niinan emännöimässä Jaatsin Kahvilassa ja avautuneet kokemuksistaan.

“Omaiset vaikenevat usein edelleenkin itsemurhasta. Jos omainen on kuollut vaikka syöpään, siitä tuntuu olevan helpompi kertoa”, Kati miettii.

Niina on huomannut saman. Ja senkin, että “vertaiselle” asiasta on helpompi kertoa.

“Itse en ole yrittänytkään salata missään vaiheessa Juliuksen kuolinsyytä. Tämän surun ja ikävän kantaminen on jo niin raskasta ilman salaisuuden taakkaakin”, Niina toteaa ja Kati on samaa mieltä.

Myös hän on alusta lähtien kertonut avoimesti isänsä kuolinsyyn. Silti he ymmärtävät heitä, joiden on vaikea asiasta puhua.

Vaikka Niina ja Kati ovatkin erilaisessa vaiheessa traagisten tapahtumien aikajanan suhteen, kokemus on yhdistävä ja molemmat tietävät, miten tärkeää vertaistuki on. Molemmilla on kokemusta siitäkin, että ihan tuntemattomatkin ovat lähestyneet heitä omine tarinoineen, koska ovat olleet tietoisia heidän menetyksistään.

Ryhmässä voi vaikka vain kuunnella

Niina ja Kati ovatkin perustamassa itsemurhan tehneiden läheisille vertaistukiryhmää, joka kokoontuu ensimmäisen kerran Jaatsin kahvilassa 5.1.2022 kello 18.

“Varsinaista vetäjää ryhmällä ei ole”, Kati selvittää.

“Toimintaan ei tarvitse myöskään erityisemmin sitoutua. Toivomme vain, että tämäntyyppisestä matalan kynnyksen toiminnasta mahdollisimman moni voisi saada vertaistukea. Hekin, jotka syystä tai toisesta eivät ole halunneet hakea ammattiapua”, Niina jatkaa.

Naiset korostavat, että ryhmässä on ehdoton luottamuksellisuus ja siellä saa halutessaan olla vaikka vain kuuntelevana osapuolena.

“Osallistujien ei tarvitse myöskään olla sastamalalaisia, vaan muuallakin asuvat ovat tervetulleita”, Kati korostaa.

Tarkoitus on, että ryhmän jäsenet miettivät yhdessä keskustelun aiheita sekä toimintatapoja.

”Jollakin kerralla se voi olla vaikka yhteinen metsäretki”, Niina miettii.