Miten kertoa viisivuotiaalle, että äidillä on todettu vakava sairaus ja äitiä hoidetaan, mutta hoitojen jälkeen äiti on heikko ja huonovointinen? Tämä oli sastamalalaiselle Pirjo Rauniolle ehkä vaikein asia, kun hän reilu viisi vuotta sitten sai rintasyöpädiagnoosin.

”Koko ajan mietin, että selviänhän minä tästä. Lapseni tarvitsevat vielä äitiä. Vaikeaa oli kertoa myös omille iäkkäille vanhemmille”, Pirjo myöntää.

Pirjo Raunio on kirjoittanut kirjan Saa hengittää omista rankoista kokemuksistaan. Kirjan pohdinnat ovat rohkeita, ja Pirjo kertoo tunteistaan ja ajatuksistaan rehellisesti, yhtään kaunistelematta.

”Tästä rohkeudesta ja aitoudesta sain kiitosta myös kustantajalta. Joku saattaa loukkaantuakin, koska olen ehkä joitakin asioita sanonut liiankin suorasukaisesti. Monet heistä, jotka ovat jo ehtineet kirjani lukea, kehuvat tekstiä sujuvasanaiseksi ja helppolukuiseksi”, Pirjo iloitsee.

Hän kertoo miettineensä pitkään montaa kirjan kohtaa.

”Miten sorvaan sanani niin, että en loukkaisi ketään. Lisäksi kysyin etukäteen luvan tarinan kirjoittamiseen sekä puolisoltani että pojiltani. Jos joku heistä olisi sanonut ei, en olisi sitä kirjoittanut. Vain muutamia nimiä mainitsen, ja ne on tarkkaan harkittu. Suurin osa kirjassani esiintyvistä henkilöistä saavat itse tunnistaa itsensä”, nainen jatkaa.

Vaikeinta Pirjon mukaan oli kertoa tilanteista, joissa hän oli kokenut jotakin ikävää jonkun toisen taholta.

”Mietin, voinko esimerkiksi kirjoittaa niistä tuntemuksista, joita koin työpaikalla. Kun kuitenkin olen saman kohtalon läpikäyneiden samankaltaisia kokemuksia kuunnellut, uskalsin kirjoittaa ja jälkikäteen ymmärrän paremmin, mitä tapahtui. Rajun hoitopolun jälkeen paluu työelämän imuun oli hurja ja taakse katsellen ymmärrän, että minun maailmani oli kuin pysähtynyt ja muu maailma oli jatkanut matkaansa. Nyt kun kaikki on taas hyvin, näkee asioita eri tavalla”, Pirjo pohtii.

“Kirjoitan itse sen kirjan, mitä en löytänyt”

Saatuaan rintasyöpädiagnoosin Pirjo etsi kirjaa, joka kertoisi samassa tilanteessa olevan naisen tarinan. Kertoisi siitä, että rankoista hoidoista voi selvitä ja päästä takaisin elämään kiinni.

”En löytänyt etsimääni. Ehkä niitä on, mutta minun käsiini ei sellaista osunut. Monissa tarinoissa oli aika synkkä pohjavire ja halusin kirjoittaa jotakin myös toivon näkökulmasta”, Pirjo taustoittaa.

Sairastuttuaan hän alkoi kirjoittaa päiväkirjaa.

”Halusin purkaa tuskaani paperille ja päiväkirjoihini jäi myös paljon sellaista yksityistä ja arkaluontoista, mitä en halunnut leväyttää kaiken kansan luettavaksi. Ajattelin silloin, että teen kokemuksistani kirjan. Kirjoitan itse sen kirjan, mitä en löytänyt.”

Maatessaan sädehoitokoneen alla – 25 kertaa hengitystahdistettua sädehoitokertaa – ja kuullessaan joka kerralla ainakin kymmenen kertaa sanat saa hengittää Pirjo päätti että jos hän kirjan kirjoittaa, sen nimeksi tulee nuo sanat.

”Hengitystahdistus tarkoittaa sitä, että keuhkot vedetään niin täyteen ilmaa kuin mahdollista, hengitystä pidätetään sädetyksen ajan ja välissä saa hengittää, kunnes sädetys alkaa toisessa kohtaa uudelleen”, hän selventää.

Rankkojen hoitojen jälkeen Pirjo ajatteli kuitenkin, että tämä oli nyt tässä. Hän ei jaksa ajatella syöpää enää. Hän laittoi päiväkirjat kaappiin.

”Lähes tarkalleen viisi vuotta omasta diagnoosistani työkaverin whatsapp-viesti toi mieleeni, että minunhan piti kirjoittaa kirja kokemuksistani. Tajusin, että jos en kirjoita sitä nyt kun sairauden toteamisesta on viisi vuotta, en kirjoita sitä koskaan. Viisi vuotta on rintasyövässä jonkinlainen rajapyykki”, Pirjo tietää.

Miksi tuo, miksi en minä?

Pirjo Raunion kirja on yhden naisen tarina rintasyövästä, ja samalla se on kertomus uskosta, toivosta ja rakkaudesta: luottamuksesta siihen, että Taivaallisen Isän rakkaus kantaa vaikeinakin hetkinä.

”Erityisesti ajattelen, että kirja on suunnattu niille, jotka itse tai joiden läheinen kamppailee jonkun vaikean sairauden kanssa. Toivon, että kirjani voisi tuoda toivoa. Totuus tietenkin on se, että kaikki syöpään sairastuneet eivät ole yhtä onnekkaita kuin minä, että voisi viiden vuoden jälkeen kertoa voivansa hyvin. Ymmärrän, että kirjani saattaa aiheuttaa myös lukijassa ikävän reaktion. Miksi tuo, miksi en minä?”

Itsekin ajattelin niin, Pirjo myöntää.

“Ympärilläni oli ja on useita rintasyövän sairastaneita naisia, joiden hoitopolku on minun näkökulmastani katsottuna ollut kevyempi, helpompi, ja joskus iski sellainenkin ajatus, että miksi minä jouduin sytostaattihoitoihin. Sitten taas ajattelen, että miten paljon muuta en joutunut kokemaan.”

Pirjo toivoo myös, että sairastuneen lähipiiri voisi lukea kirjani.

”Ehkä sieltä aukeaisi joitakin ajatuksia siitä, mitä sairastunut käy läpi ja millaisia tunteita hänellä voi olla.”

“Kohtaa hänet ihmisenä, samana kuin ennen”

Syöpähoitojen keskellä painivaa Pirjo haluaa lohduttaa sanoin ‘sinä selviät’.

”Muistan erityisesti neljännen ja viidennen sytostaatin aiheuttamat epätoivon tunteet. Olin jossakin hirveän syvällä epätoivossa sen ajatuksen kanssa, että en jaksa, en kestä tätä hirveää pahaa oloa, tämä ei lopu ikinä. En selviä tästä. Sytostaattihoitoja läpikäyvälle haluaisinkin sanoa: jaksa vielä hetki, jaksa tämä hetki, anna itsellesi lupa vaan olla. Tulee huominen, tulee ylihuominen ja tulee se kymmenes päivä, jolloin hetkeksi helpottaa. Ja sitten tulee se viimeinen sytostaatti. Älä välitä, hiukset kasvavat kyllä takaisin. Älä välitä, vaikka et jaksaisi tehdä yhtään mitään, ole itsellesi armollinen.”

Miten Pirjo sitten ohjeistaisi lähestymään henkilöä, jonka tietää sairastavan syöpää.

”Kohtaa hänet ihmisenä, samana henkilönä kuin ennen sairastumista. Kohtaa hänet sairastuneena, mutta älä kuolevana. Älä kerro tarinoita samaan tautiin kuolleista henkilöistä. Kerro niistä ihmisistä, jotka selvisivät. Syöpä ei tartu. Yritä kuunnella, mistä kaikkialta kolottaa ja sattuu. Kaikki konkreettinen apu on kullanarvoista. Silloin kun ei itse jaksa, on todella hienoa saada vaikkapa valmista ruokaa, lastenhoito- tai siivousapua”, Pirjo muistuttaa.

”Itselleni kaikki yhteydenotot merkitsivät paljon. Ihan tavallinen kysymys ‘mitä sinulle kuuluu’ oli tärkeää”, hän jatkaa.

Pirjo Raunio on aina ajatellut, että elämä on lahja ja että se on tässä ja nyt. Silti syövän läpikäyminen opetti tarttumista hetkeen.

”Tee niitä asioita, joita olet aina halunnut. Älä ajattele, että sitten joskus. Enää en myöskään ajattele läheskään niin usein syövän uusiutumisen mahdollisuutta kuin hoitojen aikana ja sen jälkeen. Silti jokainen uusi outo tuntemus ja kolotus tuo heti ensimmäiseksi mieleen, että mistä se johtuu. Ja kyllä jokainen kontrollikäynti edelleen jännittää”, hän myöntää.