Liekoveden seutu Sastamalan Vammalassa on jotenkin toista maata kuin “isoveljensä” Rautaveden ympäristö. Samaa vettä järvet toki hengittävät Vammaskosken sillan kohdilla, joista sitten erkanevat omiksi erilaisiksi järviksi. Rautaveden yläjuoksulla olevaa Kulovettä voisi kai kutsua näillä argumenteilla näiden rakkaaksi serkuksi. Raikasta vettä kun juoksuttaa tälle seudulle, joka päätyy lopulta mereen Porissa Kokemäenjokea mukaellen.
Liekoveden takana aukeaa toisenlainen “maa”, joka eroaa persoonallisuudellaan muusta Vammalan yläpuolisesta niin sanotusta Rautaveden alueesta. Kierros Hartolankosken kautta Liuhalantietä Myllymaan urheilutalon kohdalle ja siitä Putajantietä takaisin Vammalaan toukokuisessa maisemassa näyttää erilaisen ja mielenkiintoisen seudun.
Liuhala ja Myllymaa ovat selvästi veljeksiä, elleivät jopa kaksosia. Tasaista viljeltyä peltomaisemaa riittää lähes silmänkantamattomiin. Sastamalan vilja-aitaksikin tätä voisi kai kutsua, tietä hiljaa ajellessa pohdin, että ripaus Pohjanmaatakin on täällä aistittavissa.
Huhti- ja toukokuussa Liuhalantiellä voi hyvin nauttia seudun rauhallisuudesta, autoja kulkee harvakseltaan. Kiuru laulaa peltomaisemassa joka pysähdyksellä, eikä kuovin lauluakaan tarvitse kauan odotella. Joutsenia ruokailee pelloilla siellä täällä ja töyhtöhyypät kaartelevat valtaamillaan alueilla. Ruokaileva kurkipari on myös tuttu näkymä maisemassa.
Toukokuun puolivälin tienoilla traktorit viuhuvat maisemassa ahkerasti, maata täällä viljellään ja lannoitetaan uskollisesti kuin menneinä sukupolvinakin. Talot tien varrella kertovat eletystä elämästä. Jotkut rakennukset odottavat nuorempaa sukupolvea nikkaroimaan ulkoseiniä, kuisteja ja parvekkeitakin. Paikoin näyttää aika seisahtuneen pihapiireissä vuosien taakse, paikoin taas on rakennettu uuttakin. Iso viljasiilo tien sivussa kertoo uskosta peruselinkeinoon ja maan antamaan satoon. Tuoreet koivuklapisäkit pihoilla kuivumassa antavat taas uskoa metsän ja puun voimaan.
Liuhalantieltä oikealle Putajantielle käännyttäessä Myllymaan Urheilutalo jää vasemmalle. Talon ulko-oven päällä loistaa retrohenkinen kyltti. Kyltti kertoo menneestä, kenties 1970-1980 -luvun hengestä. Täällä kohdattiin muinoin muun muassa tanssin ja häiden parissa. Juhla- ja tapahtumapaikkana talo toimii edelleen, täällä pidetään vuosittain myös suosittuja rompetori-markkinoita. Vieressä komeileva Tyrvään VPK/Myllymaa rakennus näyttää uudelta.
Latoja Putajantien varrella Myllymaassa riittää Vammalaan päin ajellessa. Latomaaksikin tätä seutua voisi kai kutsua. Vauhtia pitää hiljentää tai pitää pysähtyä paikoin kokonaan ja ihailla maisemassa seisovia vanhempia ja uudempiakin latoja. Ladot ovat katoavaa kansanperinnettä, aikoinaan ne olivat välttämättömiä heinä- ja viljasuojia. Yöpuuksi tai riiuupaikoksikin ne menneillä sukupolvilla sopivat. Vanhojen Suomi-filmien legendat Ansa Ikonen ja Tauno Palo sopisivat hyvin tuonkin ladon seinään nojailemaan.
Putajantiellä liikenne on jo hieman vilkkaampaa kuin Liuhalantiellä. Oikealla puolen Vaunujoki välkkyy paikoin piilostaan, taloja ja mökkejä seisoo tasaisin välein Liekovedeltä alkavan joen varrella. Vaunujoentie vasemmalla puolen vie siellä asuvat omaan maailmaansa. Kohta ohitan entisen Vammalan konepajan, nykyisen Lojerin tehtaan, täältä taitaa jokunen Myllymaassa asuva saada edelleen leipänsä nykyaikaisen kansainvälisen firman palveluksessa. Vasemmalle jää myös punatiilinen entinen Viljasen keramiikkapaja, joka muinoin toi leipää paikallisille saven muodossa.
Kohta olenkin jo entisen Vammalan vaneritehtaan kohdilla, puuta tehtaassa jalostetaan edelleen uuden nimen alla. Liekoranta ja Vammalan rautatieasema jäävät myös taakse. Viimeistään Vammaskosken sillalla tuntuu jotenkin erilaiselta, vasemmalla välkehtii Rautavesi ja oikealla Liekovesi. Kun olisin käynyt pikaisesti ”ulkomailla”, vaikka matkaa tulikin vain pari-kolmekymmentä kilometriä.
Usein sillat jotenkin jakavat seudut kahtia, näin lienee hieman meillä Vammalassakin? Turussakin väitetään asuttavan joen toisella puolen jotenkin erilailla, kummalta puolen jokea tai siltaa sitä sitten katseleekin.
Teksti ja kuvat: Hannu Moilanen
