Aloitan siitä, että helmikuussa 1955 läksin ”intin” jälkeen Lapin rajavartiostoon, jossa minulle tuli tutuksi Itäkaira Kuusamon rajalta Korvatunturiin. Välillä kiersin koko Lapin lääniä liikkuvassa poliisissa. Sitten päädyin vakinaiseen poliisiin Sallaan. Silloin oli koko Suomessa vain yksi susi itse Susi-Pulliaisen tietämän mukaan. Kun sitten Sallassa sudet olivat tappaneet 88 poroa yhteen vaaraan, läksin poromiesten pyynnöstä heidän mukaansa susijahtiin.

Nimismies oli Susi-Pulliaisen kaveri ja kutsuvieras Värriötunturin pohjoispäähän Kuutsjärvelle rakennetussa ”susisiittolassa”, kuten poromiehet kutsuivat kyseistä tutkimusasemaa. ”Ethän sinne voi lähteä, susi pian rauhoitetaankin”, sanoi nimismies minulle. Vastasin: ”Minähän menen ja sinä maksat niistä vielä paliskunnalle tapporahatkin.” Silloin oli vielä laki suden tapporahoista voimassa, 500 markkaa.

Onnistuimme tappamaan 13 sutta pelkästään Sallasta, vaikka vain yksi piti olla koko Suomessa. Paliskunnan rahastonhoitaja pyysi minut turvakseen, kun lähti nimismieheltä tapporahoja hakemaan.

Yhdyn OMG-nimimerkillä kirjoittaneeseen suden vaarallisuudesta, eivätkä kokemukseni asiasta päättyneet Sallaan. Nykyisin asun Köyliössä ja vajaat sata metriä talostani on lammaslaitumen aitaan. Muutama vuosi sitten sudet tappiovat ja raatelivat siinä suuren joukon lampaita.

Tarjouduin menemään linnaan sudentaposta, vankilassahan olisi parempi vanhustenhoitokin, kunhan laittaisivat syötiksi yhden lampaan liekaan laitumelle, ja jäisin kytikseen. Eivät kuitenkaan lampurit halunneet olla osallisina rikokseen.

Valdemar Takaperko