Tarinani sijoittuu 1930-luvun puolivälin paikkeille – tuolloin olin vielä alle kouluikäinen. Isäni oli myynyt hevosen 10 000 markalla ja innokkaana kysyin, ostetaanko sillä nyt auto. Minulle vastattiin kielteisesti; sillä rahalla lyhennettäisiin velkaa. En kysellyt enempää, vaikken käsittänyt, mitä semmoinen lyhentäminen tarkoitti. Raha oli aika outo asia vielä pienelle pojalle.
Eräänä päivänä meille tuli Hilkka-neiti keräämään lehden tilaushintoja. Meillä ei edellä mainitusta syystä ollut pientä rahaa. Äiti alkoi keittää kahvia Hilkalle ja minut laitettiin asialle Suonsivun Aleksin kauppaan rikkomaan iso raha. Suonsivun kauppa sijaitsi yhden kilometrin päässä lääninrajalla, Vesilahden ja Tyrvään kunnanrajalla. Nykyisin tuo raja on Urjalan ja Sastamalan välinen.
Lähdin äidin pyörällä asialle tuttuun kauppaan. Kaupassa olikin aivan outo nainen. Minulla oli tuolloin omasta mielestäni hyvät tiedot ihmistuntemuksessa; jos otsanvaot olivat vaakasuorassa, oli ihminen mukava, mutta jos ne olivat pystysuorassa, oli henkilö vihainen. Sittemmin olen tämän olettamukseni joutunut tarkistamaan. Tämä nainen oli oikein mukava ja auttavainen, mutta pienen pojan ensivaikutelman mukaan tiskin takana olisi siis kiukkuinen vanha ämmä. Myöhemmin kuulin, että hän oli kauppias Aleksin äiti, joka itse piti miehensä Kalle Suonsivun kanssa Kaltsilassa kauppaa. Tämä kauppa oli myöhemmin Mäki-Laurilan kauppa. Aleksi oli lähtenyt Maija-rouvansa kanssa pidemmälle matkalle T-Fordillaan ja pyytänyt äitiään tuuraamaan tähän omaan kauppaansa.
Aleksin äiti otti käsilaukun, jonka olin nostanut tiskille, ja kysyi: ”Mitäs sulle?” Sanoin, että raha pitäisi rikkoa. Nainen katsoi laukkuun ja totesi, että onhan täällä muutakin – hän löysi äitini vanhan ostoslistan ja alkoi lukea ääneen pitkää listaa tavaroita. Muistan listassa olleen ainakin: kaksi palaa ryssänsaippuaa, 50 pennin hiiva ja kaksi kiloa karkeita nisujauhoja. Nainen sitoi tavarat pakettiin ja minä hätääntyneenä vielä intin, että kyllä se raha pitää myös rikkoa! Hän hymyili, että kyllä se tässä tulee samalla rikottua. Hän tuli vielä sitomaan paketin pyörän tarakallekin.
Kun olin pyöräillyt vähän matkaa kotiinpäin, tuli isä vastaan Hilkka-neidin pyörällä. Pysähdyimme molemmat ja hän ihmetteli kovin viipymistäni. Isä lähti ajamaan kotiin päin edeltä. Minua harmitti kovasti ja päätin kiiruhtaa niin, että käännyn jarruttamatta kotitielle. Tietysti kaaduin ja samalla huomasin kauhukseni, että käsilaukku oli hävinnyt tarakalta! Loppumatkalla Hilkka-neiti tuli jo vastaan ja hymyili. Minä ihmettelin, kuinka hän oli lähtenyt jo ennen kuin toin rahaa hänelle. Ja luulin hänen naureskelevan kauppareissulleni, josta tiesin isäni varmasti kotona jo kertoneen.
Tämä Hilkka-neiti oli kasvattina Hoipolla Sammaljoella. Hänellä oli myöhemmin huonekaluliike Vammalan torin laidalla miehensä Tuomas Kalliokosken kanssa. Liike toimii Kalliokosken nimellä edelleen.
Kotiin päästyäni oli helpotus suuri; näin käsilaukun isäni kädessä. Hän oli sen napannut kohdatessamme ja oli tietysti sieltä kaivanut lehden tilausmaksun Hilkalle. Isä voivotteli, että näin paljon meni kauppareissulla rahaa, vaikka piti vain raha rikkoa. Yritin lohduttaa:
”Mutta kyllä tavaroitakin saatiin!”
Taisi lohdutus auttaa, koska isää alkoi naurattaa.
Seppo Leppäkosken muisteluista kirjannut ylös tytär Seija Hakanen
