Viime perjantaina tuli kuluneeksi 301 vuotta ja yksi kuukausi isovihana tunnetun venäläismiehityksen päättymisestä. Vuosien 1713-1721 miehitysaikaa voi aiheesta pitää historiallisena aikana maatamme kohdanneista ihmistekoisista katastrofeista hirvittävimpänä. Ankeaa onkin huomata, kuinka vähän asiat näkyvät muuttuneen, kuten Ukrainan sotaa seuratessa on käynyt ilmi.
Yhtä kaikki, merkkivuosi sivuutettiin Sastamalassa, kuten muuallakin Suomessa, kansallemme tyypillisesti olankohautuksin. Ei ehkä olisi pitänyt – tuohon kauheaan aikaan sisältyy paljon kiinnostavaa, muustakin syystä kuin nyt maailmantilanteen luoman ajankohtaisuuden vuoksi.
Yksi tuolloinen tapaus paikkakunnallamme, jota sopisi muistella, on tarina Karkun kirkonkellon upottamisesta piiloon viholliselta. Kellot olivat himoittua sotasaalista pronssinsa vuoksi, niitä saattoi viedä joko oman maan kirkkoihin tai sulattaa tykinaineeksi. Niinpä Suomessakin, miehitysuhan tullessa ilmeiseksi kevättalvella 1713, piilotettiin kirkonkelloja maahan hautaamalla tai järviin upottamalla. Näin myös Sastamalassa – Tyrvään kirkon (tätä nykyä Pyhän Olavin kirkko) kello lienee joutunut sotasaaliiksi (vanhin nykyisistä kelloista on valettu Tukholmassa v. 1729), kun taas Karkusta on kansatieteilijä David Skogman v. 1861 muistiin merkinnyt seuraavan kertomuksen:
Ison Ryssän ajoista muistellaan, kuinka vihollinen oli raatelevainen;[…] […]Silloin upotettiin Kuloveteen Karkun kaunis kello, jota sitten on monta kertaa koeteltu saada, vaan turhaan; aina on ollut paha silmä näkemässä. Kerran saatiin se jo veden pintaan, kun vanha ämmä haaska huusi kimautti rannalla: “jopa Karkun hopea Maija nousee”, kohta kello kuin ammuttu takaisin.
Näinköhän makaa Karkun kirkon kello vielä tänä päivänä Kuloveden pohjassa? Ei pidä kuitata asiaa silkkana satuna, kun tiedetään kelloja järviin vaaranaikoina todella upotetun ja muutenkin kansan tarinoille naurajat ovat usein tarkemmin tutkittaessa häpeään joutuneet. Jos Karkun seurakunnan isoavihaa edeltävä kalustoluettelo olisi säilynyt, voisi sekin asiaa varmentaa.
Noinkohan pitäjältä löytyisi yksityisiä, yrityksiä tai yhdistyksiä, joilla olisi tahtoa lähteä kelloa Kulovedestä koettelemaan? Seurakunnalla olisi aarrejahtiin luonnollinen intressi (sehän on kellon laillinen omistaja), miksei museollakin. Moderneilla sukelluslaitteilla, kameroilla ja kaikuluotaimilla suurehko esine olisi luultavasti aivan mahdollinen havaita – ei siis mikään neula heinäsuovassa. Vai onko Hopea-Maijan kohtalo jäädä iäksi vetiseen hautaansa?
Juha Ketola
