Lupa kuolla kotona. Mustaa valkoisella. Virallisella lääkärinpaperilla allekirjoituksineen ja leimoineen monien lääketieteellisten lauseiden keskellä. Miksi? Eihän tässä kukaan ole kuolemassa! Isä on tullut kotiin odottamaan diagnoosin vahvistusta ja jatkohoitoa. Hän on vasta 63-vuotias, ei hän ole mihinkään lähdössä.
Kolmetoista päivää aiemmin isäni kasvojen väri oli muuttunut keltaiseksi ja hänet vietiin lääkärin kautta sairaalaan tutkittavaksi. Vastaus oli selkeä ja nopea: syöpä. Mutta missä? Sitä ei vielä paikannettu, joten tutkimukset jatkuivat. Kolmen sairaalan ja tutkimusten kautta isä pääsi puolentoista viikon päästä tiistaina kotiin.
Keskiviikkona menen hänen luokseen. Isä on väsynyt, tuskastunut ja hämillään, kuten me kaikki muutkin. Mutta tästä vielä selvitään ja parannutaan, niin uskomme.
“Pappan paikka, sen kaikki lapsenlapset tietävät”
Jo torstain aikana isän tila heikkenee, puhuminen alkaa vaikeutua ja liikkuminen heikentyä. Kotihoito on pitänyt huolen, että meillä on kaikki mahdolliset apuvälineet tarjolla; rollaattori, pyörätuoli, happipullo, sidostarpeita ynnä muuta. Torstaina illalla jaksamme vielä jutella ja käydä tilannetta läpi. Pikkuhiljaa totuus tilanteesta valkenee myös minulle ja ymmärrän, että aika käy vähiin.
Kotihoitaja käy monta kertaa päivässä, antaa meille ohjeita, kertoo mikä on nyt tilanne ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Hän pitää huolen, ettei isä tunne kipua ja että hän saa kaiken tarvittavan. Perjantai-iltana syömme perheen kesken viimeisen kerran yhdessä, tutun pöydän ääressä, jokainen omalla paikallaan.
Tilanne heikkenee hetkessä. Pian isä ei pysty liikkumaan enää omin voimin edes apuvälineiden kanssa. Ymmärrän, että meillä ei ole enää kuin kourallinen aikaa jäljellä, vietämme viimeisiä hetkiä yhdessä. Kiitämme, pyydämme anteeksi, hoivaamme, olemme lähellä. Puhumme, muistelemme, käymme läpi yhteisiä hetkiä. Yön pitkinä tunteina ehdin miettiä, mitä haluan vielä sanoa, mistä haluan vielä kiittää.
Lauantaina aamulla omat voimani niin fyysisesti kuin henkisesti ovat aivan lopussa. Olemme valvoneet ja auttaneet isää kaiken keinoin. Kommunikointimme on vaikeutunut, koska hänen puheestaan ei saa enää selvää. Kovasti hän yrittää pois sängystään. Onneksi ymmärrämme, että hän haluaa olohuoneeseen lempituolilleen. Pappan paikka, sen kaikki lapsenlapset tiesivät.
“He tietävät odottaa soittoa”
Lauantaipäivä hämärtyy iltaan. Kuuntelemme ikkuna auki pyhäkellojen soittoa. Istumme isän vieressä. Pidämme kädestä kiinni. Hengitämme yhdessä; hitaasti, hitaasti ja vielä hitaammin. Kädet ovat jo viileät. Hengitys hidastuu, pitkittyy. Jokaisen hengenvedon jälkeen pelkään, että se on viimeinen ja jään odottamaan uutta hengenvetoa. Vielä kerran. Vielä kerran. Sitten tulee jäätävä hiljaisuus. Isä ei enää hengitä.
Romahdan. Tuvan kello lyö kaksitoista. Isä on poissa.
Ilmoitan kotihoitoon, ettei yöhoitajan tarvitse enää tulla. Aamulla soitamme hautaustoimistoon. He tietävät odottaa soittoa, koska kotihoitaja oli sinne jo ennakkoon ilmoittanut asiasta. Kotihoidon selkeiden ohjeiden ja suuren avun tuella isä sai nukkua pois kotona, rauhassa, kauniisti, omassa lempituolissaan, rakkaiden ympäröimänä.
Meille annettiin aikaa hyvästellä rauhassa ja olla läsnä, siitä olen ikuisesti kiitollinen.
