Edellisessä Alueviestissä agronomi Jukka Tuori kirjoittaa EU:n valtavaksi paisuneesta byrokratiasta.
Mutta miten on käynyt Suomessa? Aikoinaan ”Loka” Laitinen kirjoitteli Musta Monopoli -kirjassaan muun muassa näin: ”Eräänlainen läänitysjärjestelmä on voimassa nykypäivän Suomessakin. Menestyvä poliitikko on pian entinen poliitikko, ellei hän pysty palkitsemaan avustajiaan läänityksillä eli hyvätuottoisilla viroilla. Läänityksen saajan, on hän sitten maaherra, pääjohtaja, kansliapäällikkö, suurlähettiläs, kenraali, akateemikko, hallitusneuvos tai mikä tahansa hallitsijalta virkansa saanut, on osoitettava uskollisuuttaan hallitsijalle ja edistettävä hänen parastaan.”

Silloin läänien, ministeriöiden, keskusvirastojen, eläkelaitosten ja valtionyhtiöiden virat olivat jaettu poliittisesti puolueiden kesken. Eikä kenenkään mieleen tullut vaatia esimerkiksi maatalousministeriötä, tai muita maa- ja metsätalouden laitoksia, pois Keskustapuolueen vallasta. Samankaltainen meno vallitsi maakuntien hallinnoimissa organisaatioissa, jotka toimivat kuntien edunvalvojina. Oli maakuntaliitot, seutukaavaliitot ja kuntayhtymät ja valtakunnan tasolla kaupunkiliitto ja kunnallisliitto, joista tuli yhdistymisen jälkeen vuonna 1993 Suomen kuntaliitto.

Vuoden 1994 alusta voimaan astuneen aluekehityslainsäädännön uudistuksen yhteydessä siihenastiset maakuntaliitot ja seutukaavaliitot yhdistettiin nykyisiksi maakunnan liitoiksi. Edelleen pystyn luettelemaan Satakunnan seutukaavaliiton ajoiltani (1985-1994) ne virkamiehet, jotka olivat valittu poliittisin mandaatein neljästä suurimmasta puolueesta (SDP, KESK, KOK, SKDL).

Paljon on aikaa kulunut ja uudistuksia tehty vallan uudelleen järjestämiseksi, mutta onko mikään muuttunut vallanjaon ja rahanjaon suhteen? Viimeinen suuri muutos on sote-uudistus. Monta itsenäistä kuntaa ehdittiin tuhota ennen sitä, kun erilaisia hankkeita yritettiin ajaa läpi sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamisella. Nyt kuntien rooli on askeleen lähempänä sitä vanhanajan kuntaa, jossa kirkko oli keskellä kylää. Hyvinvointialueet ovat julkisen sektorin suurin muutos. Uudistuksen tavoitteena on turvata yhdenvertaiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen palvelut kaikille. Tavoitetta ei voi moittia. Mutta miten kävi?

Kävi niin kuin ennenkin. Raha ja valta sokaisi päättäjät. Esimerkiksi Pirkanmaalla tarvitaan 79 aluevaltuutettua, 4 valiokuntaa, aluehallitus, tarkastuslautakunta, aluevaalilautakunta, 3 jaostoa, 3 vaikuttamistoimielintä, hyvinvointialuejohtaja ja sisäisen tarkastuksen johtaja. Vasta tämän jälkeen tulee operatiivinen toiminta johtajineen. Tästä kaikesta toiminnasta palkkiot virtaavat päättäjille kuten ennenkin, mutta tietenkin entistä suurempina, ja ennen kaikkea puolueille ns. puolueveroina. Johtajia on riittävästi niin strategisella kuin operatiivisellakin puolella. Johtajien palkat bonuksineen ovat käsittämättömiä esimerkiksi pääministerin palkkioon verrattuna.

Viimeisin menneisyydestä kumpuava valinta löytyy Satakunnasta. Kun ministeri Krista Kiurua (SDP) ei valittu Porin kaupunginjohtajaksi, niin siitä seurasi, että SDP tarvitsi maakuntajohtajan paikan. Paikalle valittiin raumalainen kansanedustaja Kristiina Salonen (SDP). Samoin muutamien kaupunkien pormestarimallit vara- ja apulaispormestareineen edustavat myös menneisyyden uudistettua mallia ja siltä sektorilta löytyisi paljonkin kirjoitettavaa.

Loppupäätelmä onkin jo varmaan kaikilla tiedossa. Viranhaltijat valitaan edelleen poliittisin perustein. Rahat on loppu, hoitohenkilöstöä ei ole, palkkarahat menevät organisaation pyörittämiseen ja hoitojonot sakkaavat. Siis mikään ei potilaan kannalta muutu parempaan. Mutta jatkossa poliittisesti muutos saattaa olla hyvinkin merkittävä, koska vanhat suuret puolueet menettävät paikkojaan. Kevään eduskuntavaalit voivat vielä mullistaa tilannetta enemmänkin.

Martti Mölsä
Punkalaidun