Kun Emmi Harjula syksyllä 2006 aloitti lähihoitajaopinnot Karkun kotitalous- ja sosiaalialan oppilaitoksessa, ei hän ajatellutkaan, että joutuisi joskus vaihtamaan alaa. Heti valmistuttuaan hän pääsi töihin Sotesin varahenkilöstöön, missä yksikkö vaihtui kulloisenkin sijaistarpeen mukaan. Harjula viihtyi vaihtelevassa työssä.
Vuonna 2016 hän jäi Sotesin palveluksesta ensin äitiyslomalle ja sitten hoitovapaalle. Syyskuussa 2020 pienten lasten äiti aloitti työt ikäihmisten parissa Esperin Kaisankodissa Punkalaitumella. Sitten tapahtui jotakin yllättävää.
”Käsidesi räjäytti yhtäkkiä rajun ihottuman, vaikka aiemmin yliherkkyydestä ei ollut minkäänlaisia viitteitä. Yksi käsidesimerkki sopi vähän aikaa, mutta kun sekin alkoi tehdä oireita, kävi aika pian selväksi ettei työskentely hoitoalalla ole enää mahdollista.”
Lääkärissä Harjulan käsien ihottumaa ei katsottu allergiaksi, vaan rajuksi yliherkkyydeksi. Sen vuoksi sitä ei diagnosoitu ammattitaudiksi, mikä vaikeutti myöhemmin osaltaan paperisotaa Kelan kanssa.
Sairauslomalla Harjulalla oli aikaa miettiä, mitä haluaisi tehdä isona. Lopulta uutta suuntaa ei tarvinnut kaukaa hakea. Emmi Harjulan puoliso ja tämän kaksi aikuista poikaa työskentelevät metallialalla. Matkan varrella kypsyi ajatus, että ala voisi olla myös Harjulalle sopiva.
Opintojen aloittaminen kävi nopeasti. Harjula kertoo soittaneensa ensitöikseen Vammalan ammattikoulun opinto-ohjaajalle, joka kehotti naista tekemään kirjallisen hakemuksen. Jo parin viikon päästä Harjula löysi itsensä koulun penkiltä.
”En kauheasti edes jännittänyt. Kun on tarpeeksi hullu, pystyy tekemään mitä vaan”, hän hymähtää.
Kone- ja tuotantotekniikkaa opiskelee muutama muukin nainen, mutta valtaosa Harjulan opiskelukavereista on peruskoulusta tulleita nuoria miehiä. Harjula kertoo solahtaneensa porukkaan hyvin. Hän on harrastanut moottoripyöräilyä nuoresta saakka ja tottunut miesvaltaiseen joukkoon ympärillään.
”Välillä poikia tosin pitää muistuttaa siitä, etten ole heidän äitinsä, vaan omat jäljet pitäisi siivota itse”, hän naurahtaa.
Aiempi harrastustausta on myös madaltanut kynnystä tarttua erilaisiin koneisiin ja laitteisiin. Esimerkiksi rälläkkä oli Harjulalle entuudestaan tuttu, mutta hitsauslaitteisiin hän tarttui koulussa ensimmäistä kertaa.
Emmi Harjula kokee, ettei sukupuolella ole metallialalla merkitystä. Samoilla linjoilla on opettaja Ari Hallikainen.
”Vaativammissa hitsauksissa naiset ovat monesti miehiä tarkempia, eli siinäkin mielessä oikein tervetulleita alalle.”
Ensimmäisen vuoden aikana kone- ja tuotantotekniikan opiskelijat opiskelevat puoli vuotta koneistusta ja ovat puoli vuotta levy- ja hitsauspuolella. Toiselle luokalle siirryttäessä he tekevät valinnan koneistuksen ja levyseppähitsaajan opintojen välillä. Harjulalle valinta oli selvä.
”Ei minusta ole seisomaan koneen vieressä, tykkään tehdä asioita itse. Hitsaajana näet kättesi jäljen saman tien.”
Työssä hyödyksi olevia ominaisuuksia ovat Harjulan mukaan vakaa käsi sekä tarkkuus ja huolellisuus, sillä työssä pelataan milleillä, ei senteillä.
”Ja ripaus avointa mieltä on tietysti joka hommassa hyödyllistä.”
Yksi syy Harjulan metallialalle hakeutumiseen oli hyvä työllisyystilanne. Opettaja Hallikaisen mukaan moni valmistuva on jo aiempien työharjoittelujen tai kesätöiden ansiosta yritysten taholta korvamerkitty ja valmistuu suoraan työhön.
Pian 38 vuotta täyttävä Emmi Harjula näkee, ettei aikuisena kannata opiskella sellaista alaa, jolla työllistyminen ei ole varmaa.
”Hoitajana tein vuorotyötä. Toiveissa on, että uudella alalla pystyisin työllistymään päivätyöhön. Se helpottaisi perhe-elämää.”
Moni aikuisopinnoista haaveileva miettii, miten tulee toimeen taloudellisesti. Harjula myöntää, että kukkaronnyörejä on pitänyt nipistää.
”Vaikka Kelan päätöksenteossa kesti, se koitui lopulta onnekseni. Koska hain kouluun ollessani sairauslomalla eli vielä työsuhteessa, pystyn opiskelemaan ansiosidonnaisella päivärahalla.”
Harjula muistuttaa, että opinnot eivät kestä ikuisesti ja oikeanlainen suhtautuminen helpottaa elämää.
”Sitä pärjää vähemmälläkin, kun tietää, että opiskelu on hetkellistä ja kyse on vain parista vuodesta. Tämä on kuitenkin satsaus tulevaan.”
Uudesta alastaan Harjula on innostunut niin, että on tullut välillä vapaapäivinäänkin hallille. Motivaatiosta kertoo myös se, että hän suoritti viime kesän kesälomalla yhden työssäoppimisjakson sisään.
”En ole katunut opiskelua päivääkään”, hän summaa tuntojaan.
Metallikipinä on tuntunut tarttuneen myös perheen pienempään naisväkeen, sillä Harjulan 5- ja 6-vuotiaat tytöt ovat käyneet useamman kerran ammattikoululla katsomassa, missä äiti päivänsä oikein viettää.
”Täällä he ovat istuneet hitsauskolvi kädessä ja maski päässä ja ilmoittaneet, että lähtevät itsekin metallille”, Harjula nauraa.
