Mitä tekisit, jos saisit tietää sairastuneesi, eikä toivoa parantumisesta ole?
Sastamalan Illossa asuva Irina Välimäki, 41, on tehnyt realistisia asioita, joiden uskoo helpottavan perheenjäseniään sitten, kun häntä ei enää ole. Irina on laatinut testamentin, hoitotahdon, lahjoittanut vaatteitaan ja tavaroitaan eteenpäin, tehnyt kuvakirjoja ja suunnitellut muistotilaisuutensa.
Viime vuoden viimeisenä päivänä Irina kirjoitti Facebookiin uuden vuoden toiveenaan, että hänen perheensä ja rakkaimpansa pysyisivät terveinä ja onnellisina. Itselleen hän toivoi inhimillisyyttä elämään ja apua kivunhoitoon. Hoitoalan ihmisenä Irina tietää, mitä on edessä. Hän myös tuntee kehonsa.
”Nyt pelkään eniten näitä kipuja ja samalla toivon, että saattohoitovaiheeni, sitten kun sen aika on, olisi lyhyt ja armollinen”, hän sanoo.
Diagnoosi vain 35-vuotiaana
Irina sai rintasyöpädiagnoosin ystävänpäivänä helmikuussa 2017. Hän oli silloin 35-vuotias. Syöpä leikattiin ja hänelle aloitettiin rankat sytostaattihoidot, jotka loppuivat saman vuoden lokakuussa.
”Kasvain oli iso, yli 3 senttimetriä ja sijaitsi hankalassa paikassa kainalossa. Vaikka olinkin tutkinut rintani säännöllisesti, en ollut havainnut sitä.”
Parisen vuotta hoitojen jälkeen tilanne olikin suhteellisen hyvä. Kipeästä selästäänkään Irina ei osannut kovin huolestua, sillä skolioosin ja välilevyn pullistumien vuoksi selkävaivat olivat hänelle tuttuja. Huhtikuuussa 2021 Irina hakeutui Acutaan huonoksi käyneen olon vuoksi. CT-kuva paljasti, että syöpä oli levinnyt luustoon. Lääkärit kertoivat tutkimusten jälkeen lohduttoman uutisen: uusimmatkaan syöpälääkkeet eivät tule auttamaan ja syöpä on parantumaton, ja lisäksi sitä aggressiivisinta lajia.
Irina kertoo, että taistelussa syöpää vastaan hän on ehtinyt käydä kaikki tunteet läpi.
”Ensin tuli shokki, sitten viha ja katkeruus. Ne menivät kuitenkin ohitse yllättävän nopeasti. Raastavinta oli kertoa uutiset lapsille. Olen monesti ajatellut, että yksin tämä kaikki olisi ollut jotenkin helpompi kestää. Sydämeeni koskee eniten se suru, jota läheiseni kokevat”, Irina sanoo hiljaa.
Irina ja Jussi Välimäellä on kolme lasta: Kim (20), Nina (18) ja Nico (13). Perhe on aina ollut hyvin tiivis ja syöpää on käsitelty avoimesti Irinan rintasyöpädiagnoosista lähtien.
”Ehkä sairauteni on tehnyt sen, että olemme oppineet puhumaan entistä avoimemmin tunteistamme”, hän miettii.
Kiitollisuus kumpuaa perusluonteesta
Aina erittäin urheilulliselle ja liikkuvaiselle Irinalle vaikea asia on ollut välillä se niin voimaton olo, että jopa sängystä ylös pääseminen on vaikeaa.
”Minulle on kokeiltu tähän mennessä lähes kaikki hoidot, mitä voidaan. Ehkä hyvä peruskunto ja hyvät geenit suvun naisten puolelta ovat osasyynä siihen, että keho on kestänyt tähänkin asti”, hän miettii.
”Ja geeneistä vielä sen verran, että suvussamme ei ole ollut yhtään syöpätapausta. Minä olen ensimmäinen. Elintavoistakaan tämä sairauteni ei johdu, joten lääkäreiden mukaan kuulun siihen kolmanteen kategoriaan, jolle ei ole vielä keksitty syytä. Olenkin osallistunut kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin tulevaisuuden lääketiedettä auttaakseni”, hän jatkaa.
Irinan perhe ja ystävät ovat ihmetelleet, miten hän, vääjäämättä tulossa olevasta huolimatta, jaksaa olla niin kiitollinen ja positiivinen.
”Olen aina ollut luonteeltani kiitollinen, rehellinen, huumorintajuinen ja oikeudenmukainen, enkä ole koskaan jaksanut kuunnella turhaa napinaa. Työelämässä vielä ollessani minulle oli tärkeää olla luomassa hyvää ilmapiiriä ja korostaa toisen kunnioittamista. Olen äärettömän kiitollinen perheelleni, läheisimmilleni, ystävilleni ja varsinkin minun äidilleni. He ovat auttaneet ja tukeneet minua niin paljon. Olen myös kiitollinen jokaiselle minua tsempanneelle. Heidän avullaan olen jaksanut tähän asti sinnitellä.”
Ilokseen hän on huomannut, että on onnistunut siirtämään näitä valoisia luonteenpiirteitään myös jälkikasvulleen. Irinalla on arvokas neuvo meille kaikille: hän kehottaa nauttimaan jokaisesta päivästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Lisäksi hän muistuttaa, että jokaisen olisi tärkeätä kuunnella kehoaan ja mennä lääkäriin, jos huomaa muutoksia jaksamisessaan tai voinnissaan.
”Syöpä on salakavala tauti, mutta mitä aikaisemmassa vaiheessa se todetaan, sitä paremmat ovat yleensä selviytymismahdollisuudet. Hoidotkin kehittyvät koko ajan”, hän muistuttaa.
“Meillä on ollut aikaa puhua ja halailla”
Nyt Välimäen perheessä ollaan tilanteessa, jossa äidin sairauden rauhallisempi vaihe on ohitse ja syöpä on lähettänyt etäpesäkkeitä muuallekin kehoon. Hermokipu on välillä kovaa ja vie jalatkin alta.
Ulkona sataa lunta, mutta Irina ei osaa haaveilla pian koittavasta keväästä.
”Silloin kun kuulin syövän levinneen luustoon, toivoin vain että saan elää ainakin siihen saakka, että Nico on päässyt yläasteelle. Se ikä on nuorelle kovin herkkää ja myllertävääkin aikaa ja toivoin, että voisin äitinä olla siinä vielä tukena ja turvana. Se toiveeni on toteutunut ja se oli minulle tärkeää”, Irina sanoo ja jatkaa:
”Luin syöpään kuolevasta äidistä, joka kirjoitti lapsilleen kirjeitä tuleville syntymäpäiville ja elämän suurille juhlapäiville. En vielä tiedä voisiko se olla minunkin juttuni. Toisaalta meillä on ollut paljon aikaa puhua ja halailla. Ja myös surra. Kaiken tämän katoavaisuudenkin keskellä on lohdullista tietää, että minä kuitenkin jään heihin.”
Toimittajan kommentti: Pieni valonpilkahdus?
Irina oli menossa suoraan haastattelustamme TAYSiin kontrollikäynnille. Käynnin jälkeen saan Irinalta viestin. Kuten hän oli varautunutkin, syöpä on jatkanut armottomasti etenemistään ja tähän asti käytössä ollut lääke on lopetettava. Sekin on todettu Irinan kohdalla tehottomaksi.
Tammikuussa markkinoille on kuitenkin tullut uusi lääke juuri Irinan sairastamaan tautimuotoon.
”Olen toinen potilas TAYSissa, jolle tätä kokeillaan. Tilanteeni on kuitenkin edelleen vakava, eikä paranemisesta ole toivoa. Lääkäri kuitenkin näki mahdollisuuden, että tämä lääke saattaisi hieman hidastaa ja rauhoittaa tilannettani”, Irina kirjoitaa.
