Joulun alla sastamalalainen Tauno Virtanen luki lehdestä artikkelin, joka puhutteli häntä kovasti. Artikkelissa saattohoitopotilaat kertoivat harmittelevansa eniten niitä unelmiaan, joita eivät kuitenkaan olleet saaneet aikaiseksi toteuttaa.

”Olin kyllä jo ostanut menolipun Meksikon Cancuniin, mutta en ollut vielä uskaltanut kertoa asiaa vaimolleni Airille. Vielä 67-vuotiaana, ja vanhempanakin, voi tehdä yhtä sun toista. Oppia vaikka uuden kielen ja pärjätä sillä”, Virtanen virnistää.

Tammikuussa mies pakkasi reppuunsa seitsemän kilon edestä vaihtovaatteita ja retkivarusteita, ja lensi Meksikoon. Airikin oli suhtautunut miehensä irtiottoon suopeasti.
Muutamia päiviä myöhemmin Virtanen oli jo Guatemalassa ja kiipesi osana kansainvälistä retkiseuruetta liki neljään kilometriin Acatenango-tulivuorelle.
Yön Virtanen ja muu seurue viettivät teltoissa muutaman sata metriä huipulta alaspäin ja leiripaikalta avautui uskomaton näkymä viereiselle, aktiiviselle El Fuego-tulivuorelle. Epätasaisin väliajoin El Fuego syöksi ilmaan savua ja laavaa kumeiden jyrähdysten säestämänä. Kun pimeä laskeutui, näky oli erityisen vaikuttava, kun tulenlieskat loimusivat yössä ja laava valui alas rinnettä.

Aamuviideltä retkikunta aloitti nousun Acatenangon huipulle ja kun aurinko nousi tuntia myöhemmin ja Virtanen katseli huipulta sumuharsoon kietoutunutta mystistä näkymää, hän tiesi kokeneensa juuri yhden elämänsä huippuhetken.

Virtanen kertoo haaveilleensa espanjan kielen opiskelusta jo nuorena lukiolaispoikana, mutta silloin kurssi ei täyttynyt. Vuodet – ja vuosikymmenet – kuluivat, mutta haave ei ottanut laantuakseen. Perheen tytär Anna oli Meksikossa vaihto-oppilaana ja Virtasillakin asui vuosien mittaan useampi espanjaa puhuva vaihto-oppilas. Työ sikatilallisena ja erilaiset luottamustoimet veivät kuitenkin kaiken ylimääräisen ajan, kunnes sitten koitti eläkepäivät. Silloin Virtanen hakeutui espanjan kielen tunneille Sastamalan Opistoon, jossa hän opiskelee useammassakin eri espanjan kielen ryhmässä.

Ajatus reppureissusta Keski-Amerikkaan alkoi viritä Virtasen ajatuksissa kurssien edetessä ja matkalleen hän halusi lähteä nimenomaan yksin, jotta saisi parhaan mahdollisuuden tutustua paikallisiin ihmisiin ja käyttää espanjan kieltä päivittäisessä selviytymisessä.

”Ilman kielitaitoa tuolla olisikin ollut monesti hukassa, sillä Keski-Amerikassa koulutetutkaan ihmiset eivät juuri englantia osaa”, Virtanen kertoo.

Virtasen reitti kulki Meksikosta Belizeen, Guatemalaan, El Salvadoriin, Hondurasiin, Nigaraguaan, Costa Ricaan ja Panamaan.

”4500 kilometriä tuli kuljettua erilaisilla busseilla. Niin kutsutuissa chicken busseissa kuskattiin kaikkea kanoista kuuden metrin harjateräksiin ja loistobusseista puolestaan löytyi muun muassa videonäytöt ja tietenkin ilmaistointi”, hän selvittää.

”Pelkän menolipun ostin siksi, että halusin nähdä vieläkö tämäntyyppinen reissaaminen voisi olla minun lajini. Nuoruuden interrail -reissuista kun on kulunut jo tovi”, Virtanen naurahtaa.
Yöpymiseen mieheltä meni noin 15 dollaria yötä kohden, sillä hän yöpyi lähinnä yhteismajoituksissa, joissa saattoi olla jopa 16 kerrossänkyä. Vaatteitaan hän pesetti edullisissa pesuloissa, tai käytti hostellien pyykkitupia.

Tauno Virtanen halusi nähdä matkallaan erityisesti alueen tulivuoria, Panaman kanavan ja tutustua Maya-kulttuuriin. Ne kaikki hän koki, kuten paljon muutakin.

”Guatemalan Tikal on suurin Mayojen rauniokaupunki, josta vain murto-osa on kaivettu esiin. Tikal on Unescon maailmanperintökohde, ja se oli kyllä todella vaikuttava”, Virtanen kertoo.
Hondurasilla taas on kyseenalainen kunnia olla Keski-Amerikan vaarallisin maa, mutta murhapääkaupungiksikaan kutsutussa maan pääkaupungissa Tegucigalpassa Sastamalan Ekojärvenmaasta matkaan lähtenyt reppureissaaja ei tuntenut oloaan pelokkaaksi.

”Siitä pidin kiinni, etten liikkunut paljon missään pimeän aikaan. Muutenkin ainoat, jotka yrittivät minua matkan aikana huijata, olivat taksikuskeja”, Virtanen paljastaa.

Kahden kuukauden reppureissuun Virtaselta meni lentolippuineen 3500 euroa.

”Askin päivässä tupakkaa polttava saa sen summan menemään vuodessa”, hän laskiskelee.
Reissullaan Virtanen osti aina kyseisen maan sim-kortin puhelimeensa. Paikallisen sim-kortin turvin reissaajan oli helpompi seurata sijaintia ja suunnitella matkaa ja majoitusta eteenpäin.

”Vaihtaessani maata tiesin aina rajalla kysyttäessä, mihin olin menossa seuraavaksi yöksi, jos siis pääsen perille. Yleensä pääsin, joskaan Belizestä en päässsyt Guatemalaan, vaan jäi yhdeksi yöksi lähelle rajaa, mutta onhan eläkeläisellä aikaa.”

Kohtaamiset paikallisten ihmisten kanssa jäivät erityisesti Tauno Virtasen mieleen ja yksi erikoisemmista tapahtui Nigaraguassa. Virtanen osallistui siellä  ilmaiselle kaupunkikävelykierrokselle, ja jäi sen loputtua vielä juttelemaan oppaan kanssa. Virtanen kertoi pitäneensä Suomessa sikalaa ja kyseli toimialan tilannetta Nigaraguassa. Opas tiesi suuren paikallisen tilan, jonne hän yllättäen lähti kuskaamaan Virtasta moottoripyörällään seuraavana päivänä.

”Meillä Suomessa ei ole missään niin huonoa peltotietä kuin se, mitä pitkin sinne ajelimme päätieltä poikettuamme. Oppaalla ei tuntunut olevan hajuakaan minne olimme menossa, vaikka hän antoi ymmärtää sikalan olevan hyvinkin tuttu, kun veljensä juhliin oli sieltä ostettu possu. Monta kertaa kysyimme tietä ja käännyimme. Meinasin jo pyytää kaveria palaamaan takaisin. Lopulta kuitenkin pääsimme perille ja yllätyksekseni paikka ei juurikaan poikennut suomalaisesta emakkosikalasta kaikkine käytäntöineen. Tosin tuottavampaa hommaa se on siellä kun meillä”, Virtanen tietää, koska oli selvitellyt tuotantokustannuksia ja lihan kilohintaa.

”Lihan hinta oli todella hyvä, rakennuskustannukset tosi pienet ja palkka murto-osa meihin verrattuna. Meillä oli tosi paljon juteltavaa tilanhoitajan kanssa, mutta en kuitenkaan jäänyt sikafarmariksi Nicaraguaan. Elämä on valintoja, mutta valitettavan lyhyt”, Virtanen vitsailee.

Katselemme Virtasen matkakuvia hänen puhelimestaan.

”Tuo nuori nigaragualainen kengänkiillottaja-poika asui äitinsä kanssa, ja tuli joka päivä 12 kilometrin päästä tuonne vakipaikalleen, jotta voisi kiillottaa jonkun kengät. Toisina päivinä hänellä ei ollut yhtäkään asiakasta. Ja tämä San Salvadorissa hostellia pitänyt vanha rouva oli oikein ystävällinen, ja halpaan yöpymishintaan kuului aamiainenkin, jonka hän teki ihan toiveideni mukaan. Lähtiessäni halasimme ja hän kiitteli kun olin jakanut hänelle kuvia lumisesta kodistani Suomessa. Tässä taas ollaan Costa Ricassa kahviviljelmillä ja hyvin ne siellä tiesivät, että juomme täällä Suomessa paljon kahvia”, Virtanen juttelee kuvia näyttäessään.

Virtanen on joskus kuullut viisauden, jonka hän reissunsa jälkeen allekirjoittaa.
”Jokainen paikka on sen arvoinen, kuin siellä tapaamasi ihmiset. Tämä on niin totta”, hän vakuuttaa.
Omiin unelmiinsa kannattaa Tauno Virtasen mielestä panostaa.
”Ja kielitaitokin reissulla parani kummasti, joskaan kulkutauti ei vielä lähtenyt”, hän myöntää hymyillen.