Miehensä kuoleman jälkeen Satu Laurolinna-Metsämäki siirsi surutyönsä syrjään ja lyhyen sairausloman jälkeen keskittyi työntekoon. Hän selviytyi päivästä toiseen, kun sai ajatukset muualle kahta työtä tekemällä.
Työ oli Sadulle lääke menetykseen ja suruun. Hän kaipasi miestään ja perheen siihen aikaan alaikäiset lapset Julia ja Oskari isäänsä. Nyt tapahtuneesta on kulunut kolme vuotta.
”Alkuaika meni ihan sumussa, en edes muista kunnolla kaikkea, mitä silloin tapahtui. Vaikka osasin odottaa Juhan kuolemaa, se oli todella rankka paikka. En ollut siihen valmis, ei sellaiseen pysty valmistautumaan”, Satu muistelee.
Sadun mies Juha sairastui alle viisikymppisenä syöpään. Lopulta hoitoihin ei enää tullut vastetta, ne eivät enää auttaneet. Asioita alettiin järjestelemään tilanne huomioon ottaen.
”Juha kysyi minulta, olisinko valmis jatkamaan hänen perustamaansa yritystä. Hänelle ei ollut ensisijaisen tärkeää se, että yritystä olisi ikään kuin ”pakko” jatkaa – vaan se, että uskollisilla työntekijöillä säilyisivät työpaikat hänen lähtönsä jälkeenkin”, leskeksi jo keski-iässä jäänyt Satu sanoo liikutusta äänessään.
Satu oli ollut mukana Juhan firmassa jo aikaisemminkin. Huittisissa sijaitseva autojen pintavaurioiden korjaamiseen ja automaalaukseen keskittyvä AUTOTOP ja sen toiminta olivat hänelle entuudestaan tuttuja. Autojen kimpussa puuhastelu ei ole koskaan ollut Sadun ”juttu”, mutta hän tiesi tismalleen, mitä firmassa tehtiin ja oli autellut hallinnollisissa tehtävissä kuten laskutuksessa ja muissa paperitöissä jo pitemmän aikaa.
”Yhdistimme osaamisemme, ja yhdessä suunnittelimme toimiston sisustuksenkin. Työntekijätkin olivat minulle tuttuja”, Satu kertoo.
Juha perusti yrityksen vuonna 1999 ja kolme vuotta myöhemmin hän palkkasi yritykseen ensimmäisen ulkopuolisen työntekijän. Tämä henkilö on edelleen AUTOTOPIN palveluksessa. Lisääkin työvoimaa on palkattu.
”Meillä on nyt tällä hetkellä neljä vakituista työntekijää minun lisäkseni. Kolme maalaria ja yksi autopeltiseppä ”, sanoo Satu.
Katselen ympärilleni viihtyisässä vastaanotto- ja toimistotilassa, joka on korjaamohallin yhteydessä. Katseeni kiinnittyy seinällä olevaan, kehystettyyn mustavalkoiseen valokuvaan. Kuvassa nuori Juha hymyilee onnellisena vuosimallia -72 olevan Fiat 600:n ratissa.
”Tuo kuva antaa minulle voimaa. Jos tulee vaikea paikka, niin mietin aina, mitenköhän Juha toimisi tässä tilanteessa? Täällä yrityksessä Juhan muisto on vahvasti läsnä, hän ikään kuin testamenttasi minut jatkamaan elämäntyötään”, kuvailee Satu tuntojaan.
Hänelle yrityksen pyörittäminen ei ole riippakivi, vaan hän kokee sen hyvin mielekkääksi. Se on kunnia-asia, Juhan viimeisen toiveen kunnioittamista.
Satu tekee myös toista työtä. Hän on pitkään ollut tamperelaisen it-alan yrityksen palveluksessa ja työtehtävät hoituvat pääasiassa etänä. Koulutukseltaan Satu on kemian alan diplomi-insinööri, mutta on kertomansa mukaan ajautunut ihan muihin tehtäviin ja hyvin nekin ovat pätevältä ja reippaalta naiselta luonnistuneet.
Satu ja lapset asuvat Vammalassa, josta ajomatka on sopiva niin Huittisiin kuin Tampereellekin.
Yrittäjyys on Sadun mielestä kiinnostavaa. Työntekijöitään hän tuntuu arvostavan paljon.
”Minusta he ovat huipputyyppejä. Minä pidän lankoja käsissäni ja teen kaiken sen eteen, että hommat täällä sujuvat hyvin. He hoitavat autojen korjaamisen samoilla periaatteilla ja laatuvaatimuksilla, joihin Juha oli aikoinaan toiminnan perustanut”, Satu antaa tunnustusta.
Töiden vastapainoksi Satu rentoutuu käsitöitä tekemällä ja liikkumalla luonnossa kahden mäyräkoiransa kanssa. Aika on auttanut surutyössä, mutta suru kulkee aina jollakin tavalla mukana.
”Hyvät muistot ovat alkaneet tulla pintaan ja ne kantavat. Lapset ovat myös alkaneet puhua yhteisistä hetkistä isänsä kanssa ja se tuntuu lohdulliselta. Saimme elää yhteistä, hyvää aikaa. Meillä on yhä kaikki kauniit muistot tallella”, Satu sanoo hymyillen.
