Kun lentokone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle maaliskuussa 2019, takana oli kolmekymmentä tuntia kestänyt matka. Hope Lee oli muuttanut toiselle puolelle maapalloa.

”Oli iltamyöhä, kun saavuin Helsinkiin.  Olin hyvin väsynyt pitkästä lennosta. En silloin kunnolla tajunnut, että olin oikeasti muuttanut toiselle puolelle maapalloa”.

Ensimmäisenä Hope kiinnitti huomiota lumeen ja jäähän. Texasissa niitä näkee harvoin.

”Kun ajelimme lentokentältä, muistan ihmetelleeni myös hirvi-varoitusmerkkejä”, muistelee Hope, 25, ensivaikutelmaansa uudesta kotimaastaan Suomesta. Hope tutustui suomalaiseen puolisoonsa yhteisten tuttujen kautta teini-ikäisenä. He keskustelivat tiiviisti netissä ja tapasivat lopulta myös ihan livenä Texasissa, jonne nykyinen puoliso matkusti häntä tapaamaan. Se oli menoa se, ja muutaman kuukauden kuluttua ensitapaamisesta Hope Lee muutti tuntemattomaan maahan, kaukaiseen Suomeen.

”Perheeni oli päätöksestäni yllättynyt, ja he epäilivät, että palaisin pian takaisin. Isä osallistui lentolipun ostamiseen ja ajoi minut lentokentälle lähtöaamuna. Täällä minä kuitenkin yhä olen, vaikka Texasissakin olen välillä käynyt visiitillä”, Hope hymyilee.

”Pidän täällä asumisesta, vaikka talvet ovatkin rankkoja lämpöön tottuneelle. Täällä voin nähdä kirkkaan tähtitaivaan yöllä. Texasissa yötaivas oli ruskea valo- ja ilmansaasteiden takia.  Siellä ei tähtiä näkynyt. Ostimme vanhan, pienen maatilan Kokemäeltä viime kesänä, maaseudulla asuminen on mukavaa. ”

Aluksi pariskunta asui Nakkilassa ja sitten Kiikoisissa vuokralla, ennen kuin oli mahdollista ostaa oma talo. Elämä Suomessa tuntuu Hopen mielestä turvallisemmalta ja vähemmän hektiseltä kuin Tekxasissa.

”Moni asia on täällä paremmin”, hän pohtii.

Elämänpolku on nuorella naisella ollut monivaiheinen. Hope adoptoitiin vauvana kasvattiperheeseensä.

”Tapasin biologisen äitini pari vuotta sitten, kun hän lähetti minulle viestin muutamaa päivää ennen 23-vuotissyntymäpäivääni ja esitteli itsensä. Biologinen isäni kuoli nuorena. He olivat molemmat teini-ikäisiä saadessaan minut. Oli hyvä tavata, vaikka se olikin outoa, hän näytti aivan minulta! Lensin tapaamaan häntä ja nuorempia puolisisaruksiani aika pian yhteydenoton jälkeen. Minulle on tärkeää, että pidämme nykyään yhteyttä ja olen saanut tutustua heihin.” Hänen mielestään adoptiovanhemmat ovat hänelle aina olleet ne ihan oikeat vanhemmat.

”He kasvattivat minut. Biologiaa tärkeämpää on se, että lapset saavat kasvaa tuntien olevansa rakastettuja ja kunnioitettuja.”

Harvinainen sairaus on varjostanut Hopen elämää, ja vaikuttanut siihen paljon.

”Minulla on geneettinen sidekudossairaus nimeltään Ehlers-Danlosin oireyhtymä. En saanut siihen Texasissa hyvää hoitoa. Terveydenhuoltojärjestelmä Amerikassa on mielestäni huonompi kuin täällä – ja paljon kalliimpi myös. Sairaus diagnosoitiin täällä Suomessa monien lääkärikäyntien jälkeen. Niihin sisältyi monien erikoislääkäreiden tapaamisia, paljon erilaisia tutkimuksia ja kokeita. Se, että tapasin biologisen äitini auttoi paljon asiaa. Sain kuulla, että kyseistä sairautta esiintyy hänen puoleisessa suvussaan. Terveyteni ehti mennä tosi huonoon kuntoon, ennen kuin sain oikean diagnoosin ja sitä kautta oikeanlaista apua”, Hope selvittää. Oli aikoja, jolloin hän ei voinut edes istua tai kävellä omin jaloin. Hänellä oli vaikeuksia syömisen kanssa ja vaikeuksia pysyä hereillä. Jatkuvat migreenikohtaukset vaivasivat myös. Diagnoosin myötä Hope sai käyttöönsä pyörätuolin ja pääsyn ravitsemushoitoon sekä fysioterapiaan.

”Minulla on lisäksi koko joukko pienempiä avustuslaitteita, jotka helpottavat arkeani. Olen kiitollinen, että täällä Suomessa sairauteeni suhtauduttiin vakavasti. En tarvitse pyörätuolia koko ajan, mutta se helpottaa silloin, kun pitää kulkea pitempiä matkoja ja olen rasittunut… Silloin kun on niitä päiviä, että olen tosi huonossa kunnossa. Fysioterapia on vahvistanut minua paljon. Tällä hetkellä olen melko hyvässä kunnossa, kiitos suomalaiselle terveydenhuollolle”.

Vieras maa ja vieras kieli on vaatinut sopeutumista.

”Olen opiskellut suomea, ja voin ymmärtää suurimman osan keskusteluista, mutta minulla on vaikeuksia kirjoittamisessa ja puhumisessa. Suomi on erikoinen ja mielenkiintoinen kieli. Se on täynnä yhdyssanoja, jotka ovat minulle vaikeita, koska minulla on dysleksia.”

Työllistyminen on ollut vaikeaa. Hope ansaitsee hieman rahaa käsitöitä myymällä ja satunnaisia töitä tekemällä.

”Olen ollut pitkään huonossa kunnossa sairauteni vuoksi, enkä kykene fyysiseen työhön. En myöskään osaa vielä riittävän hyvin suomea tehdäkseni muita töitä. Minulla ei ole kunnollista toimeentuloa tällä hetkellä. Sairaudestani johtuvan pahimman kauden aikana en voinut hakea edes vammaistukea, koska en ollut asunut Suomessa yli kolmea vuotta. Olemme tällä hetkellä pääsääntöisesti puolisoni tulojen varassa. Toivon, että tulevaisuudessa opin tarpeeksi hyvin kielen ja löydän työelämässäkin oman paikkani”.

Tulevaisuudessa Hope haaveilee kauniista puutarhasta ja kotieläimistä. Nykyisellä kotitilalla siihen olisi hyvät puitteet. Tällä hetkellä pariskunnan eläimiin lukeutuu vain yksi kissa.

”Kunnostamme tilan rakennuksia hiljalleen. Pidän käsitöistä ja ehkä vielä jonakin päivänä työllistän itseni sillä alalla”, hän haaveilee.

Toisinaan iskee myös ikävä Amerikkaan.

”Olisi mukavaa nähdä useammin siellä asuvia ystäviäni ja perhettäni. Talvisin kaipaan aurinkoa. Kotipaikkani oli hyvin kuiva ja kuuma, erilainen ilmasto on vaatinut eniten totuttelua. Teksasissa oli paljon ihmisiä kaikkialta maailmasta, eri taustoista ja kulttuureista. Sitä kaipaan. Ja ruokakulttuuri siellä oli myös hyvin monipuolista. Ikävöin tapaamisia ruuan äärellä ystävieni ja perheeni parissa. Olen täällä kokannut paljon minulle sieltä tuttuja ruokia. Suomessa ulkona syöminen on hyvin kallista Texasiin verrattuna”, hän ihmettelee.

Suomalainen luonto inspiroi Hopea.

”Minua ovat aina kiinnostaneet hyönteiset. Niitä on täällä paljon enemmän kuin Texasin lähiöissä. Yllätyin myös siitä, että Suomessa ei ole juurikaan vaarallisia hyönteisiä tai elämiä ylipäätään. Pidän myös suomalaisista puista! Niihin kiinnitin huomiota heti. Täällä on paljon puita”, hän ihastelee. Hope on huomannut, että suomalaiset ovat paljon hiljaisempia ja pyrkivät olemaan poissa toistensa tieltä, joten siihen on ollut sopeutumista. Texasilaiset ovat paljon ulospäin suuntautuneempia.

”Puolisoni vanhemmat ovat mukavia. Heidän kauttaan olen tuntenut olevani tervetullut tänne Suomeen. He ovat täällä minun perhettäni.”