Kiikoinen ei olisi Kiikoinen ilman Purpureita. Vuosikymmenien ajan perinteinen kansanmusiikkitapahtuma on koonnut sankoin joukoin ihmisiä juhlimaan yhdessä.
Tämän kesän Kiikoisten Purpurit olivat jo peräti 52. Puitteet olivat kohdallaan, kaikesta huomasi, että tapahtumaa oli pyöritetty ennenkin. Kokemus tuo sujuvuutta ja juhlavieraita oli selvästi ajateltu. Jo parkkialueelle tullessa reipas liikenteenohjaaja otti ohjat käsiinsä.
”Oletkos tulossa esiintymään?”, kohtelias nuori mies kysyi.
”Ei kun lehtijuttua tekemään”, vastasin ja minut ohjattiin oikeaan kohtaan parkkipaikkaa.
Tunnelma Purpureilla oli mukaansa tempaava ja sopivalla tavalla juhlava, mutta ei tippaakaan kankea. Ilmassa oli iloa. Muusikot Marjo Kotiranta ja Mikko Ohra-aho osuivat ensiksi haaviini. He olivat ostaneet kahvit ja munkit kojulta.
”Olemme tulossa tänne gospelmusiikkia esittämään torpalle”, he kertoivat. Marjo Kotirannalla oli kokemusta Purpureista jo ennestään. Hän kertoi olevansa alun perin kiikoislainen.
”Olen esiintynyt täällä useina vuosina, viime vuonna olin mukana Kiikoisten kirkossa Kipinät-ryhmän kanssa”, Kotiranta kertoi. Ohra-aholle kerta oli ensimmäinen.
”Mielenkiinnolla olen mukana. Täytyy muuten mainita, että munkki on todella hyvää. Samoin oli tuo hernekeitto. Ilma vain on harvinaisen kostea”, Ohra-aho tuumaili. Sade ei kuitenkaan juhlakansaa tuntunut haittaavan, ja katosten alle ja sisätiloihinkin pääsi pisaroita pakoon.
Seurasin tanssi- ja musiikkiesityksiä. Jalka tuppasi väkisin vipattamaan mukana. Meno oli reipasta, meininki välitön ja mukava. Pidin esityksistä. Puvustukset tekivät vaikutuksen. Pelimannien Rytkypolkan kajahtaessa ilmoille minut valtasi kunnioitus. Nämä kyllä osaavat soittaa, ajattelin. Eniten ilahdutti se, että kaikki esiintyjät tuntuivat nauttivan siitä mitä tekivät, ja se välittyi yleisölle.
Kahvikatoksessa jututin Kintunperän Seinäruusuihin kuuluvia naisia ja houkuttelin kaksi heistä kesäiseen yhteiskuvaan seurantalon nurkalle, koristeeksi tuodun koivun katveeseen.
”Olen tanssinut useita vuosia Sastamalan kansanopistossa. Tansseista olen opetellut flamencoa, itämaista tanssia, ryhmän kanssa erilaisia historiallisia tansseja…”, luetteli Heidi Vapaa.
”Kintunperän seinäruusujen motto on, että tanssimme kaiken maailman tansseja. Olemme olleet esiintymässä Purpureilla ennenkin.”
Kiertelin alueella ja ihastelin erityisesti museoaluetta – Myllymäen torpan pihapiiriä. Tuntui siltä, kuin olisi matkustanut ajassa suunnilleen sata vuotta taaksepäin. Kansanpukuisia ihmisiä tuli vastaan ja rakennukset olivat autenttisia menneiden aikojen rakennuksia. Ihania, harmaahirsisiä. Pihamaalla riukuaidan takana kurkisteli lampaita ja vuohia. Kankurin tupa oli kuljetettu museoalueelle kertoman mukaan aikoinaan Kiikoisten Kuorsumaasta. Se oli 1800-luvulta. Sisällä kehrääjä Eeva Kulmala kehräsi jalkarukilla lankaa. Tunne siitä, että olisin hujahtanut jonnekin menneisyyteen, vahvistui. Aika tuntui pysähtyvän. Tuli hieman epätodellinen olo, vuosi 2023 tuntui olevan jossakin tulevaisuudessa.
Erityisesti pidin siitä, että Purpurit on tarkoitettu kaikille. Se on sopiva perhejuhlaksi ja myös kirkko on aktiivisesti mukana. Jos Purpureita pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se sana olisi avoimuus. Jokaiselle oli jotakin kiinnostavaa koettavaa – hyvässä yhteishengessä. Perinteiden ja kulttuurin vaaliminen on arvokasta. Hatunnosto kaikille talkoolaisille ja mukana olleille yhdistyksille. Kiikoisten 52. Purpurit oli tasokas tapahtuma, jonka eteen oli uurastettu paljon. Sen jälkeen, kun itse lähdin kohti kotia, ilta jatkui vielä monenlaisella ohjelmalla. Juhlat päättyivät tansseihin, joissa esiintyi Janne Tulkki. Ensi vuonna taidan mennä uudelleen.
Lisää kuvia ja tunnelmia alla:
