Käsitteenä palliatiivinen hoito on monelle epäselvä. Se tarkoittaa parantumattomasti sairaan ihmisen oirehoitoa, jonka kautta siirrytään saattohoitovaiheeseen. Kivun lievitys on yksi tärkeimmistä hoitomuodoista.
Katson kolmea naista, jotka tekevät äärimmäisen tärkeää työtä.
Olemme Sastamalan terveyskeskussairaalan B-tason palliatiivisen ja saattohoidon yksikössä, osasto 2:lla. Tunnelma on lämmin ja levollinen. Henkilökunnasta huomaa, että he ovat omalla alallaan.
”Saamme kuulla ihmisten ainutlaatuisia elämäntarinoita, se on valtava rikkaus. Olemme mukana suuressa elämänmuutoksessa. Yhtä tärkeää kuin potilaan hoito, on omaisten ja läheisten huomioiminen. Ja niin paljon kun Pirhasta puhutaankin, tätä osastoa ei aiota sulkea”, linjaa palliatiivisen osaston asiantuntijasairaanhoitaja Minna Ranta.
Hoitajilta vaaditaan hyvää ihmisenlukutaitoa ja tilannetajua.
”En ole akuutin puolen ihminen – sitäkin on kokeiltu, viihdyn täällä, koska täällä on enemmän aikaa perehtyä jokaiseen potilaaseen yksilöllisesti. Koen sen kunnia-asiana”, sanoo palliatiivinen sairaanhoitaja Hanna Jokiniitty.
Osastolla halutaan ensisijaisesti helpottaa potilaiden henkistä ja fyysistä kuormaa, ja tuoda sitä kautta turvaa ja sisältöä elämän viimeisiin hetkiin.
”Huolta pidetään kaikella tavalla, millä vain pystymme. Monella saattaa olla ajatus, että kun ollaan tässä vaiheessa, mitään ei enää ole tehtävissä. Tehtävissä on kuitenkin paljonkin. Keskitymme oireenmukaiseen, aktiiviseen ja kokonaisvaltaiseen hoitoon ja elämän laatuun”, palliatiivinen sairaanhoitaja Soile Välimäki kiteyttää.
Minna Ranta on ollut mukana osastolla alusta saakka, hän on ollut perustamassa ja kehittämässä yksikköä.
Naiset pitävät työtään kutsumusammattina.
Surevien ihmisten tukeminen on välillä myös raskasta.
Vaikeata on myös kohdata parantumattomasti sairaita nuoria.
”Pääsääntöisesti täällä olevat nuoret ovat syöpäpotilaita, ja joskus heilläkin on se kuolintoive, halutaan täältä jo pois”, Ranta sanoo hiljaa.
Hoitohenkilökuntaakin ihmisten kohtalot koskettavat.
”Omaiset ovat monta kertaa jaksamisensa äärirajoilla. Perheessä voi olla pieniä lapsia, ja sitten on se sairastunut, jota pitäisi olla tukemassa täällä. Se vie voimia ja laittaa arjen aivan uusiksi.”
Osastolla potilaan tai omaisten niin halutessa saa myös hengellistä tukea.
”Pastori tulee tarvittaessa paikalle”, Välimäki kertoo.
Hoitajat tarvitsevat tukea myös itse.
”Työyhteisössä puhutaan ja puretaan asioita. Tämä työ vaatii sen, että on itse käsitellyt suhteensa kuolemaan ja kuolevaisuuteen. Meillä hoitajillakin on lupa itkeä”, luonnehtii Jokiniitty.
Osastolla, jossa kuolema on läsnä arjessa, tunteet nousevat helposti pintaan – ja hyvin eri tavoilla.
”Täällä on lupa puhua, itkeä ja nauraakin. Meillä on ollut tilanteita, kun nauretaan kuolevan potilaan vuoteen ympärillä ja muistellaan menneitä hänen kanssaan”, Välimäki kuvailee.
”Tuntosarvet herkkinä kuulostellaan tilanteita, täällä ei pakoteta puhumaan. Se on potilaan ja läheisten kunnioittamista, että on lupa olla myös hiljaa.”
Toisinaan tunteet purkautuvat myös rankkana tekstinä ja aggressiivisuutena.
”Silloin hoitajan on hyvä tiedostaa, että se ei ole kohdistettu hänelle henkilökohtaisesti”, pohtii Ranta.
Osastolla vietettävä aika vaihtelee.
”Meillä on noin 100 saattohoitopotilasta vuositasolla. Aika vaihtelee muutamasta päivästä useampaan kuukauteen, mitä täällä vietetään – joskus on vaikeaa arvioida, kauanko aikaa on jäljellä. On käynyt niinkin, että tänne saattohoitoon tullut henkilö pääsi täältä vielä kotiin”, muistelevat naiset lämmöllä.
Yhteistyössä kotisairaalan kanssa mahdollistetaan potilaan saattohoito myös kotona. Hoitovastuu on ammatti-ihmisillä ympäri vuorokauden ja lopullinen vastuu kokonaishoidosta on aina lääkärillä.
”Jotkut haluavat olla kotona elämänsä loppuun saakka. Tavoitteena on, että kuoleva saa viettää loppuaikansa tutussa ympäristössä niin halutessaan”, Välimäki sanoo.
Työnsä jokainen naisista kokee merkityksellisenä.
”Siitä se voima tulee, kun kokee tämän työn tärkeäksi ja arvokkaaksi.”
