Kello herätti varttia yli kuusi. Pukeuduin ja menin alakertaan tekemään aamupalaa. Oli kirkas, syksyinen aamu. Elettiin 90-luvun puoliväliä. Jahtiporukkaan oli kesällä tullut uusi mies, jolla oli porukan ensimmäinen pysäyttävä hirvikoira. Se otettaisiin nyt mukaan metsästykseen.
Jahtikaveri tuli noutamaan minut kokoontumispaikalle. Jahtipomo aloitti aamun tervehdyksellä ja osallistujien nimenhuudolla.

Sen jälkeen katsottiin, että kaikilla on riittävästi punaista yllä. Kyseltiin hirvihavainnot. Löysimme alueen, jossa oli edellisiltana nähty emä ja vasa. Päätimme lähteä sinne. Pomo kutsui ryhmänjohtajat luokseen, ja arpoi passipaikat. Vielä ennen passiin lähtöä meitä muistutettiin, että aseet ladataan vasta passipaikalla, ja panokset poistetaan passista poistuessa. Ryhmänjohtajien tehtäviin kuuluu viedä passeihin ja hakea sieltä pois. He näyttivät myös ampumasektorit.

Kaikilla ei ollut vielä radiopuhelinta eikä kännykkää, joten sovimme, koska koiramies lähtisi liikkeelle. Saimme ohjeeksi, että ammuttua hirveä ei koskaan saa mennä pistämään, suolistamaan tai jäljittämään ilman jahtipäällikön lupaa. Luvan myöntämisen jälkeen aseista poistetaan patruunat ennen touhuilun aloittamista. Koiramies antoi vielä ohjeet siitä, miten toimitaan silloin kun koira on näkyvillä.

Hän muistutti, että kun koira tulee kaadolle, se pitää ottaa heti kiinni, ettei se kerkiä omimaan saalista. Passitusalueemme oli suhteellisen pieni ja saimme sen passitettua hyvin. Ryhmänjohtajat ilmoittivat pomolle, kun heidän ketjunsa olivat valmiita. Koiramies sai luvan lähteä liikkeelle. Kun olimme seisoneet tunnin passissa ilman mitään havaintoja radiopuhelimesta kuului koiramiehen ilmoitus hirvet ovat liikkeellä.

Vierähti taas tunti, kunnes puhelimesta kuului Antille tuli emä ja vasta, mutta ei ampunut. Menivät takaisin alueeseen. Koira ei ollut saanut seisontahaukkua, mutta haukahteli välillä. Puhelimesta ilmoitettiin emä ja vasa jatkavat kohti Tykinahdetta passilinjan suuntaisesti. Hetkeen ei kuulunut mitään – sitten kuului pamaus. Taas tuli hiljaista. Pomo kysyi kuka ampui? Joku vastasi olisko ollut Tapio, sillä ei ole puhelimia. Kului kymmenisen minuuttia. Puhelimesta kuului vasaa on ammuttu. Ei verta. Koira tulee just. Kahden minuutin päästä alkoi koiran haukku ja sitten kuului taas pamaus.

Armonlaaki piti ampua – kuului selvitys. Entäpä emä, mihin se meni? Palasi alueeseen.
Odottelimme vartin verran, jos emä tulisi passeille, mutta ei. Koiramies totesi, että kun koira on kaadolla – ja hän alueessa yksin, ei passitusta kannata jatkaa. Ryhmänjohtaja tuli hakemaan meidät passista. Poistin kivääristä panokset, ja lähdin ryhmän mukaan. Kokoonnuimme hirven kaadolla. Se oli jo suolistettu, kun tulimme paikalle. Pääsimme vetoryhmään ja kun hirvi oli saatu tienviereen, joku lähti hakemaan kärryä. Lähdimme porukalla lahtisuulille pitämään taukoa, ja nylkemään hirveä.

Se olikin nyljetty jo ennen kuin saimme makkarat paistettua. Siinä makkaroita paistellessa eräs miehistä kertoi, että kettu oli tullut saman kiven päälle istumaan, jolla hän seisoi passissa. Oli istunut siinä hänen jalkojensa juuressa. Hän oli sanonut ketulle älä sitten liiku, hirvet tulevat kohta. Siinä vaiheessa kettu oli lähtenyt kiven päältä lujaa.
Joku nylkyporukasta hihkaisi, että ruhosta ei löytynyt lainkaan luodinreikää. Niinpä pomo sitten kysäisi Tapiolta, joka on 75-vuotias entinen opettaja, millä sinä sitä oikein ammuit?

Tapio näytti kivääriään. Joku Sako se oli. Ei ”pystykorva”. Avotähtäimillä kylläkin. Tapio selitti omaan persoonalliseen tapaansa, kuinka ammunta oli sujunut. Olisiko se kääntynyt juuri ammuttaessa, sisäelimet olivat rikki niin, niin että osuma oli. Olihan se kuitenkin kaatunut. Siinä sitä ihmetellessämme pomo kysäisi Antilta, miksi hän ei sitten ampunut. Antti ei sanonut mitään, mutta viereisen passin mies sanoi en nähnyt Anttia viimeiseen puoleen tuntiin lainkaan. Meinasin jo lähteä katsomaan, että mihin on mies joutunut. Silloin hirvet tulivat siihen tielle Antin eteen. Antin pää nousi samalla hetkellä mättään takaa – ja hirvet palasivat takaisin alueeseen.

Antti oli kuulemma istunut jakkaralla. Hänen edellisyönsä oli mennyt valvoessa, kun paikkoja oli särkenyt, niinpä hän oli torkahtanut ja pudonnut jakkaralta – mutta ei ollut herännyt siihenkään. Havahtui hereille vasta, kun hirvensorkkien ääni kantautui korviin. Juuri kun Antti sai tarinansa kerrottua, joku löysi vasannahasta todennäköisen reiän. Vasa oli naaras, osuma löytyi peräaukon alapuolelta, eli ei ihmekään, etteivät sitä olleet nylkymiehet huomanneet. Ei siis ruhossa reikää.
Pomo teki uuden suunnitelman ja arpoi passit. Hän kertoi koiramiehelle alueen, mitä pitäisi ajaa. Ennen kuin ehdimme lähteä liikkeelle, pomo muistutti äskeisessä alueessa liikkui marjastajia ja sienestäjiä, eli ollaan tarkkoina siellä. Vaikka ryhmänjohtaja näyttää teille ampumasektorit, se ei välttämättä tarkoita sitä, ettei siellä liiku ulkopuolisia.

Eli ei ammuta, ennen kuin ollaan varmoja, ettei vahingoiteta tai tapeta muita kuin hirviä. Kun passit sitten olivat paikallaan, koiramies sai lähtöluvan. Puolen tunnin päästä hän ilmoitti nähneensä kolme valkohäntäpeuraa. Nyt toi koira lähti niiden perään. Tulee passeille, koittakaa koiraa kiinni. Peurat menivät, mutta koiraa ei saatu kiinni. Koiramies oli keskellä aluetta, joten päätti sitten odotella, kun oli kuitenkin nähnyt hirvenjälkiä. Kymmenen minuutin päästä koira palasikin alueelle. Kului kolme varttia ja koiramies kertoili välillä havaintojaan, ja että hän alkoi lähestyä peltoja. Sen jälkeen alkoi haukku. Nyt on hirvi, toi on seisontahaukkua. Annetaan vähän rauhoittua, menen puolen tunnin päästä sinne, jos sopii.

Alue oli pieni ja haukku kuului kaikille suhteellisen hyvin. Koiramies lähti haukulle. Kului yllättävän paljon aikaa, ennen kuin koiramies ilmoitti nyt näkyy jotain liikettä – odotetaan. Haukussa on iso sonni, en pääse ampumaan, kun se on tuolla tiheässä puskassa. Aja se liikkeelle, neuvoi pomo. Jos nyt kuitenkin vielä yrittäisin hiipiä? Ei kun aja nyt vaan, täällä on passit ympärillä. Kyllä ne hoitaa. Okei sitten. Nuorelle koiralle olis ollut hyvä saada kaato. Nyt se lähti, tulee varmaan eteläpään passeille.

Hetkeen ei tapahtunut mitään, sitten alkoi taas kiivas haukku. Koiramieheltä tuli ilmoitus, että hirvi liikkui ehkä 150 metriä. Antaa taas hetken haukkua, ja sitten hiipimään haukulle.
Tätä jatkuikin monta tuntia. Koiramies ei päässyt ampumaan, eikä hirvi tullut passeille vaan kiersi suoalueen reunoja.

Koira haukkui vain seisovaa hirveä. Ihmeteltiinkin mitä tapahtuu, Haukku tuntui liikkuvan selvästi. Ei nopeasti, mutta kuitenkin.

Koiramies selvensi asiaa hirvi alkaa vissiin vähän hermostua, liikkuu haukussa. Kulkee hiljaa eteenpäin. Tulee passeille päin tuota ison ojan reunaa. Tulee, tulee, passit valmiina. Hetken päästä puhelimesta kuului rytinää ja haukku meni. Mitään ei näkynyt. Oja, jonka reunaa hirvi tuli – oli notkossa noin 70 metrin päässä passeista, jotka olivat ojan molemmin puolin. Ojan reunoissa kasvoi taaja pensaikko, ja hirvi kulki aivan ojanreunaa.

Siinä sitten sadateltiin tilannetta. Noin 200 metriä passiketjun takana, naapuriseuran puolella alkoi taas seisontahaukku. Pomo kysyi miesten ja koiramiehen mielipidettä asiaan. Totesimme porukalla, että saunaehtoo – ja kellokin kohta neljä, eikös lähdetä kotiin. Ryhmänjohtajat hakivat passit pois.

Kotiin lähdettiin, ainoastaan koiramies jäi kuskinsa kanssa yrittämään koiraa kiinni.

Teksti: Arto Alakruuvi.