Oli marraskuun viimeinen päivä vuonna 1939.
Lea Harjunen kävi tuolloin alakoulun toista luokkaa.
Hän oli kävellyt noin kolmen kilometrin pituisen koulumatkan kuten tavallisesti, ja koululle päästyään tyttö asettui muiden oppilaiden kanssa jonoon oven eteen.
Opettaja tuli ulos ovesta, mutta ei soittanutkaan kelloa, vaan sanoi kuuluvalla äänellä:
”Saatte mennä kotiin, on syttynyt sota. Koulutyö on lopetettu”.
”Muutamat pojat hyppelivät riemusta siitä syystä, ettei tarvinnut mennä kouluun, mutta suurin osa meistä lähti vakavina kotimatkalle”, muistelee nykyään 93-vuotias Harjunen tuota hetkeä.
”Tuota ”lomaa” kesti kaksi kuukautta, ei ollut kuusijuhlaa, eikä saatu todistuksia.”
Sota heitti varjon kaiken ylle ja muutti pysyvästi monen ihmisen elämän. Moni kotikylän poika kaatui rintamalla.
Kun kouluun jälleen tuli aika palata, lapsijoukko ihmetteli koulun pihalla puolitangossa liehuvaa Suomen lippua.
Joku arveli opettajan kuolleen. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys – vaan lippu oli laitettu salkoon talvisodan päättymisen merkiksi.
Sodan syttyessä Lea Harjunen asui Kiikoisissa.
Hänen isänsä oli kuollut jo ennen sotaa, ja äiti oli jäänyt kolmen lapsen yksinhuoltajaksi.
”Äiti masentui isän kuolemasta niin, että hänellä oli vaikeuksia huolehtia meistä lapsista. Ja sitten tuli vielä sota”, Harjuen kertoo.
”Minut annettiin pois. Sain kuulla asiasta saman päivän aamuna, kun minut sitten jo vietiin.”
Hän pystyy tietyllä tavalla käsittämään äitinsä päätöksen, mutta tapahtumista jäi kuitenkin elinikäinen trauma.
”Kannan sitä jollakin tavalla edelleen”, Harjunen tunnustaa.
”Isoveljestäni oli apua talon töissä, ja pikkusiskoa äiti ei raaskinut antaa pois, kun hän oli vielä niin pieni – vasta nelivuotias. Minä keskimmäisenä sain lähteä. Se oli minulle kyllä kova paikka.”
Arki uudessa kodissa oli vaikeaa etenkin aluksi. Harjunen ikävöi äitiään, vaikka oli hänelle vihainen.
”Koin, että talon emäntä ei pitänyt minua arvossa. Olin hänelle se ”Mettämaan mukula”, ja sain selkäsaunoja ihan syyttä suotta. Kutsuin talon emäntää mammaksi, hänen tyttärestään Elmasta tuli minulle hyvin läheinen. Hän kohteli minua hyvin”, Lea Harjunen kertoo.
”Oli siellä paljon hyviäkin asioita, opin tekemään monenlaisia töitä. Mamma piti leipomoa ja majataloa Kiikassa. Toimin myös pikkulottana.”
Ennen vanhaan elämään kuului paljon arkisia käsipelillä tehtäviä askareita ja niihin osallistuivat kaikki.
”Lapset kantoivat vettä ja puita, ja hoitivat pienempiä sisaruksia. Elämä oli raskaampaa, mutta turhasta ei purnattu.
Opittiin tekemään töitä”, pohtii Harjunen.
”Toivon, että nykyihmiset olisivat tyytyväisempiä elämäänsä. Moni asia on niin paljon paremmin joka tavalla, kuin mitä oli siihen aikaan.”
Sota jo sanana merkitsee sota-aikana eläneille ikäihmisille jotakin aivan erityistä. Se on elettyä elämää, josta on omakohtaisia kokemuksia.
”Lapsuudesta aina tähän päivään saakka sota on seurannut ja kulkenut rinnallani”, Lea Harjunen huokaa.
Hänen kokemuksensa jalostuivat lopulta useammaksikin kirjaksi.
”Olen koko ikäni kirjoittanut, se on ollut minulle selviytymiskeino. Useita sukutarinoita ja kertomuksia vanhoista ajoista on vuosien varrella syntynyt. Osa niistä on jäänyt pölyttymään pöytälaatikkoon – tai nykyisin tietokoneen tiedostoihin – kaksi kirjaksi asti valmistunutta on kuitenkin painettu omakustanteena”, Harjunen kertoo.
Omakustanteiden lisäksi Harjuselta on julkaistu myös romaani, Mediapinnan kustantama Iida.
”Kirjailijanimeni on Mirjami Männistö ja Iida on minun ensimmäinen romaanini”, Harjunen mainitsee.
”Iida on tosiasioihin perustuva kuvitteellinen tarina maaseudun elämästä. Tarkkaavainen lukija voi löytää jopa piirteitä itsestään Iidasta tai muista kirjan henkilöistä”, kuvailee kirjailija salaperäisenä.
Kirjoittamiseen on jäänyt aikaa eläkeiässä, työikänsä Harjunen palveli Puolustusvoimien viestittäjänä työskennellen Satakunnan lennostossa Porissa.
Lea Harjunen löysi aikanaan Kiikoisista miehen rinnalleen – he avioituivat ja saivat lapsia. Perhe asettui asumaan Harjusen syntymäpitäjään Kiikoisiin.
Nyt Harjunen on ollut leski jo kymmenisen vuotta, ja hän asustaa yksin Vammalan keskustassa kerrostalossa lähellä palveluita.
Nainen pärjää yhä omillaan ja huushollihommat hoituvat vielä – hän tekee ruokansakin pääosin itse.
”Olen aika sisukas ihminen. Siivoan edelleen itse, siivoojakin kyllä käy, mutta vain harvoin”, Harjunen kertoo.
Sairauksilta hän on pitkälti säästynyt.
”Diabetes minulla on, mutta se ei vaivaa kovin paljon.”
Autolla hän ei enää itse aja.
”Luovuin autosta, kun täytin 90 vuotta, sitten en enää mennyt uusimaan korttia. Annoin autoni tyttärelleni Irmalle sillä ehdolla, että hän kuskaa sillä minua asioille”, paljastaa Harjunen.
Ystävänpirtillä Lea on tuttu näky, hän käy siellä joka arkipäivä.
”Ystävänpirtillä tapaan muita ihmisiä, maanantaisin on lauluhetki ja perjantaisin hartaushetki”, Harjunen kertoo.
Hän asuu aivan Ystävänpirtin tuntumassa, joten matka ”yhteiseen olohuoneeseen” ei ole pitkä.
Pitkään suomalaista elämänmenoa katsellut Harjunen on tehnyt yhden huomion.
”Suomessa ovat ikävä kyllä mielestäni arvot muuttuneet huonompaan suuntaan. Nuorisossa on paljon ahdistuneita ja masentuneita, se huolestuttaa – samoin kuin monien palveluiden väheneminen”, Lea Harjunen toteaa.
Entä huolestuttaako ajatus siitä, että Suomeen tulisi sota?
”Ei kovin. Kirkkoherra Aurén sanoi pari vuotta sitten, että älkää katselko sotajuttuja televisiosta, etteivät ne tule yöuniin. Kyllä minä silti katson, pitäähän maailman menoa seurata, että pysyy kartalla.”
Harjusen kanssa keskustellessa unohtuu hänen ikänsä. Ajatus juoksee ja keskustelu käy vilkkaana.
”No kyllä minulla joskus vähän katkoo muisti ja tavarat on hukassa”, hän tunnustaa ja heläyttää iloisen naurun.
(Toim. huom. Keskiviikkona julkaistussa Alueviestin painetussa lehdessä Lea Harjusen sukunimi oli kirjoitettu väärin, Hariseksi. Pahoittelemme virhettä.)
