Matka Kiikoisten Nevanperältä Kiovaan oli mieleenpainuva kokemus Ilkka Pohjalalle.
”Sain kipinän lahjoittaa auton Ukrainaan, kun luin Alueviestistä Vammalan Palveluliikenteen bussilahjoituksesta”, perusteli Pohjala päätöstään toukokuussa.
Reissu oli silloin vasta suunnitteilla – ja pakettiauto vielä tyhjä.
Edessä oli seikkailu – ensin Jyväskylään hakemaan avustuskuormaa, ja sen jälkeen pitkä ajomatka Ukrainaan.
Ilkka Pohjala lähti matkaan hyvän ystävänsä kanssa – he halusivat viedä itse auton perille asti.
Käytännön apua he saivat Apua Ukraina ry:lta.
Yhdistykseen kuuluvat veljekset Miika ja Antti Sallinen hoitelivat matkajärjestelyjä Suomesta käsin koko matkan ajan.
Miten matka sujui ja miltä näytti sotatilanteessa olevassa maassa?
”Se pitää sanoa heti aluksi, että meitä kohdeltiin siellä todella hyvin”, Pohjala kertoo.
Hän kertoo kokeneensa välillä jopa vaivaannuttavana luksustason majoituksen, ja heille tarjotut jopa neljän ruokalajin illalliset – kaiken muun vieraanvaraisuuden lisäksi.
”He olivat niin vilpittömän iloisia lahjoituksesta ja ilmaisivat, että ansaitsemme heidän mielestään vain parasta. Minulle olisi riittänyt vaatimattomampikin vastaanotto”, Pohjala toteaa.
”Ukrainalaiset tuntuivat olevan myös hyvin perillä Suomen historiasta, kuten talvisodasta. He pitivät suomalaisia sankareina. He ovat myös kiitollisia kaikesta avusta, jota Suomi on sodan aikana antanut.”
Humanitääriset kuljetukset päästettiin aina jonojen ohi rajoilla.
”Se oli hyvä, koska jonot saattoivat olla kahden kilometrin pituisia.”
Sodan tuhoja miehet näkivät omin silmin muun muassa Kiovan ydinkeskustassa.
”Kyllä siellä näki isojakin tuhoja, kuten kolmikerroksisen kerrostalon rauniot ja pahveilla peitetyn massiivisen lasitornin – jonka yläkerroksissa näkyi rikkoontuneita ikkunoita. Ihmisiä ei uskallettu päästää rakennukseen sortumavaaran vuoksi. Paljon muutakin surkeaa katseltavaa siellä oli”, Pohjala kertoo.
”Teiden kylttejä oli hävitetty ja infotauluja spreijattu niin, että niistä ei saanut selkoa. Olimme ystäväni puhelimen varassa, kun liikuimme. Mapsi toimi aika hyvin.”
Ilmahälytyksiä tuli muutaman päivän reissun aikana kaikkiaan viisi.
”Ensimmäisen ilmahälytyksen tullessa pelästyin, mutta sitten niihin tavallaan tottui. Siellä ne ovat arkipäivää. Ihmisillä on puhelimissaan sovelluksia, jotka hälytyksen tullen ilmoittavat lähimmän suojapaikan.”
Herkkä hälytysjärjestelmä reagoi niin, että myös ”turhia hälytyksiä” tulee.
”Monissa kaupungeissa elämänmeno jatkui aika lailla kuten ennenkin, eivätkä ihmiset reagoineet hälytyksiin juuri mitenkään. Siellä he jatkoivat arkisia asioitaan, ja kun katuvilinää katseli, niin samanlaista se meno siellä oli kuin vaikka Sastamalassa tai Tampereella.”
Pohjalan mukaan elämä Ukrainassa jatkuu sodasta huolimatta monin paikoin melko normaalina.
”Suurin osa ihmisistä oli hyvin pukeutuneita, liikkeet olivat auki ja elämänmeno oli aika tavallista. Ja tottakai se on niin, että sinne minne isketään, siellä on täysi sekasorto päällä.”
Yksi pysäyttävimpiä kokemuksia Pohjalalle oli käydä sodan uhrien hautausmaalla Kiovassa.
”Katselin niitä hautoja – ja huomasin, että sinne oli haudattu myös ihan päivälleen samanikäinen tyttö kuin oma tyttäreni. Se viilsi sydäntä. Ajattelin, että olisi kauheaa menettää oma lapsensa sodassa”, Pohjala kuvailee kokemusta liikuttuneena.
”Kaikkien sodassa menehtyneiden haudoilla liehui Ukrainan lippu.”
Auton luovutuksessa oli tarkat toimet. Vastaan tuli Ilkka Pohjalan sanojen mukaan ”jääkaappipakastimen kokoinen” riimupartainen mies, joka nilkutti pahasti.
Hänen jalkansa oli haavoittunut samassa taistelutilanteessa, jossa hänen taistelijaparinsa oli kuollut.
”Jalka leikattiin ja sieltä poistettiin sirpaleita. Kahden viikon kuluttua operaatiosta mies meni takaisin etulinjaan”, selvittää Pohjala.
”Kysyin miksi – niin hän vastasi, että Venäjä on kiusannut meitä 1500 vuotta, nyt on aika antaa takaisin. Koulutukseltaan tuo mies oli myös taistelusukeltaja.”
Pakettiauto otettiin kiitollisena vastaan ja kaikki sujui suunnitellusti.
”Sitä tullaan käyttämään todennäköisesti dronejen kuljetukseen. Auton vastaanottanut henkilö oli pukeutunut kasvot peittävään huiviin, eikä silmät saaneet näkyä kuvassa. Ihmisen iiriksestä voidaan tunnistaa henkilöllisyys samoin kuin sormenjäljestä”, Pohjala paljastaa.
”Turvallisuusseikoissa sotilaat ovat kauhean tarkkoja – lahjoituksen vastaanottanut taistelija ei halunnut olla tunnistettavissa.”
Sotilailla on käytössä henkilöllisyyden suojaamiseksi myös taistelunimet – heitä ei kutsuta heidän omilla nimillään.
”Siten yritetään suojella myös heidän perheitään”, Pohjala sanoo.
”Sain kuulla sodankäynnistä mielenkiintoisia asioita, kuten sen, että ukrainalaiset nukkuvat päivällä ja operoivat yöllä – kun taas venäläiset toimivat juuri päinvastoin. Nyt olen ukrainalaisilta ystäviltäni kuullut, että siellä on sähkönjakelussa ongelmia. Venäläiset tuhoavat koko ajan sähköverkostoa, ja vaikka sitä korjataan, ei sitä ehditä millään samaa tahtia korjaamaan, kun sitä tuhotaan. Talvella siitä tulee suuri ongelma, jos sota jatkuu.”
Matka oli mieleenpainuva, silmiä avaava ja lahjoitukselle oli selkeä tarve.
”Haluan jatkossakin auttaa heitä, ja suunnitteilla on jo seuraavan auton vieminen loppukesästä.”
