Pieni Cocentainan vuoristokylä Espanjassa sykki jännittyneen innostunutta odotusta. Feriat eli perinteiset kyläjuhlat olivat käynnistyneet, ja tavallisesti hiljaiset kadut olivat täyttyneet markkinamyyjistä, esiintyjistä sekä juhlahumusta nauttivista ihmisistä.
Koululaisille oli järjestetty mahdollisuus päästä paikkakunnalle saapuneeseen tivoliin juhlien kunniaksi alennetuilla lippuhinnoilla.
”Poikamme Teemu oli silloin 12-vuotias. Kysyin häneltä, haluaako hän mennä tivoliin kavereidensa kanssa”, muistelee Saara Rantanen.
”Koko päivä oli ollut jo täynnä ohjelmaa, joten Teemu ei ollut hirveän innokas lähtemään, taisi olla vähän väsyksissä. Hän kuitenkin lähti, ja huikkasin vielä ovelta, että tule hakemaan pitkähihainen paita, illemmalla voi tulla kylmä.” Poika nappasikin pitkähihaisen paidan mukaansa äidin kehotuksesta.
”Sitten Teemu suorastaan loikkasi portaat alas, muistan, että hän vieläpä muksahti kumoon sen seurauksena. ”
Rantaset olivat lähteneet Espanjaan lähetystyöhön ja perustaneet Cocentainaan pienen kristillisen seurakunnan, lisäksi he evankelioivat muuallakin lähiseuduilla. Teemu ja Eveliina kävivät paikallista koulua, ja perheen isä Timi asensi työkseen ilmalämpöpumppuja.
Perheeseen kuului lisäksi kuopus, Julia,3.
Teemu mentyä tivoliin, lähti Saara ystäviensä kanssa hengelliseen tilaisuuteen lähellä sijaitsevaan Alcoyn kaupunkiin. Timi oli työmatkalla Alicantessa.
”Tilaisuus oli juuri päättymässä, kun puhelimeni soi ja sieltä kuului Eveliinan ystävän kiihtynyt ääni”, kertoo Saara.
”Hän selitti hätääntyneenä, että auto on törmännyt Teemuun”, Saara kertaa tapahtumia.
Hän lähti saman tien ystäviensä kyydillä takaisin Cocentainaan.
”Sen muutaman kilometrin pituisen matkan aikana koin autossa erikoisen kokemuksen, kuulin sisäisen äänen puhuvan, että Teemu joko kuolee tai jää vakavasti vammaiseksi. Ja ikään kuin kysymyksen, että kumman vaihtoehdon valitsen”, Saara sanoo.
”Ajattelin, että tämän täytyy olla Jumalan puhetta. Kysymys oli kuitenkin aivan liian vaikea, ja minä vastasin mielessäni, että en minä pysty valitsemaan, että tee miten teet. Päätä sinä”, jatkaa Saara.
”Kun luovutin tilanteen Jumalalle, koin siinä hetkessä yliluonnollista rauhaa. Se oli tilanteeseen nähden käsittämätöntä. En ollut paniikissa, enkä tuntenut raivoa.”
Onnettomuuspaikka löytyi helposti, pääkadulla oli ambulanssi ja järkyttyneitä ihmisiä parveili joka puolella.
”Teemua yritettiin parhaillaan elvyttää ambulanssissa. Minua ei päästetty sinne.”
Teemulla ei ollut tivolireissulla omaa kotiavainta mukana, ja kun hän oli nähnyt reissusta palatessaan Eveliinan kadun toisella puolella, hän oli hihkaissut isosiskolleen;
”Voitko tuoda avaimen, haluan mennä kotiin?”
”Tule hakemaan”, sisko oli vastannut ja Teemu oli lähtenyt ylittämään katua. Samaan aikaan oikealta oli tullut auto kovaa vauhtia.
”En tiedä, laskiko Teemu välimatkan väärin kuvitellen, että ehtisi vielä kadun yli, vai eikö hän huomannut autoa lainkaan”, Saara pohdiskelee.
”Havaintokyky ei ollut ehkä parhaimmillaan enää siinä vaiheessa, kun takana oli niin vauhdikas päivä.”
Autonkuljettaja oli ajanut ylinopeutta ja törmäys oli ollut raju. Paikalle oli heti onnettomuuden jälkeen osunut lääkäri, joka aloitti elvytyksen saman tien.
”Ambulanssikin oli ollut paikalla kymmenessä minuutissa ja elvytystä jatkettiin siellä.”
Saara jäi seisomaan kadulle itkuisen Eveliinan kanssa.
”Eveliina oli paniikissa, hänhän näki kaiken omin silmin. En tiedä kauanko seisoimme siinä, minulla meni ajantaju.”
Jossakin vaiheessa Saaralle ilmoitettiin, että Teemua lähdetään viemään Alcoyhin sairaalaan.
”Ambulanssin pillit eivät olleet päällä. Ei ollut enää kiirettä, koska Teemu oli jo menehtynyt. En olisi uskonut, että kun huolehdin pitkähihaisen paidan mukaan ottamisesta, ne jäisivät minun viimeisiksi sanoikseni hänelle”, muistelee Saara liikutusta äänessään.
”Kun käsitin, että Teemu oli kuollut, en heti edes itkenyt. Olin aivan shokissa. Koko tilanne tuntui epätodelliselta.”
Timi oli myös kuullut uutiset onnettomuudesta puhelimitse. Hän oli ollut asentamassa erään työtoverin kanssa ilmalämpöpumppuja Alicantessa ja ajatellut yöpyä hotellissa, koska työt jatkuisivat vielä seuraavana päivänä.
”Kun kuulin asiasta, lähdin heti kohti Cocentainaa kovaa vauhtia ajaen. Puolessa välissä matkaa tuli erikoinen olotila, että enää ei ole kiire. Pudotin vauhdin normaaliksi. Aavistin jotenkin, mitä oli tapahtunut”, Timi sanoo hiljaa.
Saara ja Timi kohtasivat sairaalassa ja pääsivät katsomaan poikaansa.
”Teemu makasi sairaalavuoteella. Yksi asia jäi meidän kummankin mieleen erityisesti – se, että hänellä oli levollinen hymy kasvoillaan”, Saara ja Timi kuvailevat.
”Kasvot olivat säilyneet ehjinä, vain nenästä valui pieni veripisara. Pahin isku oli tullut takaraivoon. Ei hän näyttänyt pahasti ruhjoutuneelta, vartaloa me emme nähneet, koska se oli peiton alla.”
Suuren menetyksen keskellä oli pakko alkaa pohtimaan myös käytännön asioita. Miten toimia, etenkin kun he olivat ulkomailla?
”Onneksi ympärillämme oli ihmisiä, jotka auttoivat. Meille oli iso asia se, kuinka vahvasti yhteisö otti osaa meidän suruumme ja tukivat meitä”, Timi kiittelee.
He päättivät pitää Espanjan päässä muistotilaisuuden paikallisen tavan mukaan, mutta toivoivat voivansa kuitenkin haudata poikansa Suomessa.
”Espanjassa on tapana, että vainajalle voi jättää hyvästit niin, että hänet puetaan kauniisti arkkuun, jonka kansi jätetään auki”, Saara kertoo.
”Teemukin oli sellaisessa lasikaapissa esillä arkkuun laitettuna. Ihmiset kävivät jättämässä jäähyväiset ja esittämässä surunvalittelunsa meille omaisille.”
Saara ja Timi päivystivät paikalla kaksi päivää.
”Sinä aikana kävi satoja ihmisiä, meille ihan tuntemattomiakin, myös koko Teemun koululuokka opettajan kanssa. Kotiimme täyttyi suurista kukkalaitteista, koko kylä eli surua kanssamme. Tuntui siltä, että Teemun kohtalo kosketti kaikkia.”
Muistotilaisuuden järjestelyissäkin kyläläiset tulivat vastaan.
”Saimme veloituksetta käyttöömme suuren salin, jossa pidettiin koskettava muistojuhla. Ystävät hoitivat kaiken ohjelman musiikkia myöten.”
Ihmeellisellä tavalla järjestyi myös vainajan kuljetus Suomeen.
”Se olisi tullut hirveän kalliiksi, koska meillä ei ollut sellaisia vakuutuksia. Elimme pienillä tuloilla kädestä suuhun, eikä meillä ollut mitään säästöjäkään. Ruumislento olisi maksanut 9000 euroa”, paljastaa Timi.
Tapahtui kuitenkin jotakin hyvin merkillistä.
”Eräs Suomessa olevista kotiseurakuntalaisistamme oli lähtenyt soittelemaan ja selvittämään lentoyhtiöltä asiaa. Sieltä sanottiin yllättäen, että he lennättävät Teemun Suomeen ilmaiseksi”, Timi palaa erikoiseen hetkeen.
”Kotikuntamme oli Nastola. Onnettomuus tapahtui keskiviikkona, ja seuraavan viikon lauantaina oli kotimaassa jo hautajaiset. Hautajaisjärjestelyihin Rantaset saivat Suomen päässäkin paljon apua.
”Nastolan seurakunta tuli monin tavoin vastaan, ja sukulaiset kustansivat ruokailun ja järjestivät ohjelmat. SPR:ltä saimme myös avustusta erilaisiin kuluihin”, he kertovat.
Tapahtuneesta on kulunut jo paljon aikaa, mutta suru ja ikävä kulkevat mukana aina jollakin tasolla. Oman lapsen menettäminen on kova isku. Rantaset ovat kuitenkin kokeneet suurta lohdutusta kaiken keskellä, tärkeitä ovat myös Teemuun liittyvät muistot.
”Me saimme silloin niin käsittämättömän paljon apua ja tukea, että se tuntuu yhä ihmeelliseltä. Olemme kokeneet sen Jumalan johdatuksena. Meitä lohduttaa myös ajatus siitä, että Teemu oli uskossa, ja me näemme kerran taivaassa. Jos hän eläisi, hän olisi nyt 31-vuotias mies.”
