Pimeys vei Villen ajatukset toiseen hetkeen. Nainen makasi hämärässä huoneessa sidottuna punaisilla silkkinauhoilla kiinni sänkyyn, jonka pääty oli koristeellista messinkiä. Naisen silmissä asui aito pelko ja hätäännys. Mielikuva antoi Villelle lisää vauhtia. Mitä enemmän hän kiihottui ajatuksistaan, sitä nopeammin pyörä kulki. Kostean aamun tuoksuun sekoittui mielikuva naisen hajuvedestä ja hien tuoksusta. Naisen vikinästä. Ville nauroi. Hän nauroi niin, että ei kuullut mutkan takaa lähestyvän mustan Transitin moottorin ääntä.

Näin raflaavasti johdattelee sastamalalainen Jukka-Pekka Palviainen lukijan ensimmäisen dekkarinsa Tavoittelemanne henkilö on tapettu (Crime Time, 2024) maailmaan.

Palviainen, 57, on tuottelias kirjailija, jolta on viime aikoina saattanut ilmestyä useampikin romaani vuodessa. Nyt meneillään on ennätyksellinen viiden kirjan vuosi. Lapsille suunnattujen Allu- ja Jugi-sarjojen lisäksi mopoikäisen Kososen edesottamukset saivat jatkoa. Lisäksi ilmestyi nuortenkirja Koko pitkä yö. Esikoisdekkari ilmestyi lokakuussa.

Rikostarinat ovat houkuttaneet Palviaista jo pidempään. Dekkaristiksi heittäytyminen otti silti aikansa.

”Olen kypsynyt rikoskirjailijaksi”, hän virnistää.

Jännitystä, vahvoja henkilöhahmoja ja Rauma

Palviainen ei halunnut luoda teosta, jossa veri lentää kohtuuttomasti tai ihmisluonnon kaikkein pimein nousee esiin. Kylmäverisen murhan äärellä romaanissa silti ollaan.

”Halusin tehdä vetävän tarinan, jonka henkilöt ovat kokonaisia, uskottavia. Lähtökohtana oli henkirikos ja sen selvittäminen.”

Tarina sijoittuu Palviaisen synnyinkaupunkiin Raumalle. Dekkareissa lokaatiot ovat erityisen tärkeitä, Palviainen sanoo. Työtä helpottaa, jos tuntee hyvin miljöön, missä tarinan idylli särkyy.

Teos kuvaa joulunalusaikaa. On Vanhan Rauman kuusikuja, Tammelan jouluinen pihapiiri tonttuikkunoineen, jouluisia näyteikkunoita ja glögitarjoilua. Ei puutu kuin joulupukki. Miljöö vaikuttaa niin kivalta, että tekee mieli lähteä Raumalle.

Herää epäilys, onko kirjailija saanut vähän sponsoritukea markkinointirahan muodossa?

”En ole saanut Rauman kaupungilta senttiäkään, vannon käsi sydämellä”, Palviainen vakuuttaa.

Kaksoiselämää viettävän freelancetoimittaja Ville Kuhnarin, rikosylikonstaapeli Teemu Taikkosen ja monien muiden henkilöhahmojen kohdalla Palviainen tarkisti nimipalvelusta, ettei samannimisiä ihmisiä ole oikeasti olemassa. Eräälle kollegalle on nimittäin käynyt niin, että fiktiivisen hahmon tosielämän kaima on kokenut tulleensa leimatuksi.

Palviainen sanoo konkaripoliisi Taikkosen olevan sellainen kuin hän itse haluaisi olla: lempeä, urheilullinen, kätevä käsistään, osaa soittaa kitaraa ja laulaa.

”Lisäksi Taikkonen on pirun rohkea. Minulla on vain mielikuvituksen rohkeutta.”

Ehkä Palviainen haluaisi ennemmin olla Sastamalan sheriffi kuin kirjailija?

”En myönnä. Moraalipoliisiksikaan minua ei kelpuutettaisi, sillä puujalkavitseissäni voi piillä väärinymmärryksen vaara”, hän nauraa.

Palviaisen mukaan kirjailijan ammatin parhaita puolia on, että henkilöhahmojen kautta saa elää haaveminänsä elämää.

”Esimerkiksi nuortenkirjoissa saan olla fiksu teini, paljon fiksumpi kuin oikeasti olin.”

Dekkarin työstäminen hikoilutti

Palviainen on kirjoittanut parikymmenvuotisen kirjailijan uransa aikana yhteensä ainakin 35 kirjaa, joista 10 aikuisille suunnattua romaania.

Mikä oli vaikeinta dekkarin kirjoittamisessa?

”Vaikeinta oli pitää kaikki langat käsissään. Että pysyy itse kärryillä ja lukija pysyy kärryillä”, Palviainen vastaa.

Kustannustoimittaja pisti kirjailijan hikoilemaan. Tai siltä Palviaisesta ainakin tuntui, kun asioita romaanin rikostutkinnan yksityiskohtiin liittyen putkahteli välillä mieleen saunassakin.

”Jouduin tarkistamaan ja selvittämään hirveästi erilaisia juttuja. Halusin, että kirja on realistinen, eikä mitään asiavirheitä tai jossiteltavaa jää.”

Palviainen kertoo oikeuslääkärin ja paikallisen poliisin lukeneen käsikirjoitusta asiavirheiden varalta. Poliisin palautteen mukaan myös kirjan huumori oli sellaista, jota poliiseilla muutenkin voisi olla.

”Tuntuu hyvältä, että osuin vaistomaisesti oikeaan. Virkavallan edustaja epäili, että olen ollut kärpäsenä poliisiaseman katossa.”

Lukko vastaan Ässät

Entä mikä – poliisihuumorin kuvaamisen lisäksi – oli hauskinta dekkarin luomisessa?

”Se on selkeämmin juonivetoinen kuin aiemmat kirjoittamani aikuisten romaanit. Palapelin kokoaminen oli hauskaa ja palkitsevaa. Tuntui mukavalta, kun viimein sai palaset loksahtamaan paikoilleen.”

Entisenä raumalaisena ja kovana Lukko-fanina taisit myös nauttia siitä, kun sait pilkata porilaisia ja Ässiä?

”Kirjassa on tätä aihepiiriä koskevaa hyväntahtoista naljailua, mutta jääkiekossa se nyt vaan on niin, että Ässät on Lukon päävastustaja.”

Vetoat siis realistiseen kerrontaan ja uskottavuuskysymyksiin?

”Kyllä – ehdottomasti! Pakko silti tunnustaa unelmani: Nämä kaksi ovat vastakkain finaaleissa, ja ne pelataan viimeiseen peliin. Mestaruus ratkeaa siihen, että viimeisellä minuutilla kiekko liruu Ässien maaliin.”

Ehkä kirjoitat sen seuraavaan Taikkos-dekkariin?

”Se on jo melkein valmis, harmi. Ehkä sitten kolmanteen”, Palviainen nauraa.