Yritän kuvitella mielessäni, millaiselta näytän 90-vuotiaana, ja mitä kaikkea olenkaan ehtinyt kokemaan.
Kasvoni ovat varmaan uurteiset, hiukset kenties lumivalkeat, saatan kulkea kumarassa ja käyttää kuulolaitetta.
Dosetissa on ehkä useampi pilleri jokaiselle viikonpäivälle.
Jos saan elää niin kauan, toivon, että pysyn suhteellisen hyvässä kunnossa ja köpöttelen edelleen omin jaloin.
Ajatus vuodepotilaana olemisesta loppuelämän viimeiset vuodet on kauhistuttava.
Niin kauan kuin kykenen, aion jatkaa hevosharrastusta, eikös kuningatar Elisabetkin ratsastanut vielä yli 90-vuotiaana?
Ajatus itsestäni ysikymppisenä ratsastamassa rentoa ravia Kiikoisten metsäteillä hymyilyttää.
Millaiseltakohan maailman meno näyttää silloin – vuosikymmenien päästä? Onko minulla lapsenlapsenlapsia?
Miten pitkälle teknologia ja lääketiede on edistynyt?
Kuljetaanko itse ajavilla tai jopa lentävillä autoilla? Mitä kaikkea muuta on tapahtunut?
Onko tämä maailma edes pystyssä enää silloin?
Olen saanut tämän vuoden aikana haastatella neljää yli 90-vuotiasta ihmistä.
Nämä kohtaamiset ovat olleet hienoja ja mieleenpainuvia.
Hämmästelin, kuinka hyvässä kunnossa olevia, toimeliaita ja ajan hermolla he olivat.
Heissä kaikissa oli tietynlaista levollisuutta ja viisautta – yhteistä oli myös se, että he edelleen harrastavat itselleen mieluisia asioita.
Lea Harjusen, 93, tapasin Sastamalan Ystävänpirtillä. Hänestä oli tullut kirjailija eläkeikäisenä.
Sota-ajat läpikäynyt ja pikkulottanakin toiminut Lea on ammentanut aineksia omista kokemuksistaan kirjoihinsa jalostaen niitä fiktiivisiksi tarinoiksi.
Hän kertoi, että ennen vanhaan elämään kuului paljon arkisia käsipelillä tehtäviä askareita, joihin osallistuivat kaikki.
”Lapset kantoivat vettä ja puita ja hoitivat pienempiä sisaruksia. Elämä oli raskaampaa, mutta turhasta ei purnattu”, Lea mainitsi.
”Toivon, että nykyihmiset olisivat tyytyväisempiä elämäänsä. Moni asia on paljon paremmin kuin mitä oli siihen aikaan.”
Kesällä tapasin Suodenniemen viimeisen veteraanin, Kalevi Hakalan, joka eleli edelleen omassa tuvassaan.
Hän täytti tämän vuoden marraskuussa tasan sata vuotta. Minuun Kalevin lämmin olemus teki syvän vaikutuksen. Hän oli onnistunut
ihmeellisellä tavalla selviytymään elossa, vaikka hengenlähtö oli ollut usein lähellä.
”Maaselän kannaksella tuli kerran eteen erittäin täpärä tilanne. Lähdimme korsusta ja olimme juoksuhaudassa, kun luoti lävisti hattuni. Läheltä piti, jos hiukankin toiseen kohtaan olisi osunut, olisin kaatunut sinne”, Kalevi muisteli yhtä näistä kerroista.
Muistoksi tapaamisesta sain hänen itse askartelemiaan ”kuuluisia” paperiperhosia, joita hän on lahjoittanut jopa presidenttiparille. Niitä hän tekee edelleen.
Sastamalakodissa sain tutustua syksyllä 92-vuotiaaseen Terttu Mäenpäähän.
Hänen mottonsa oli, että ”liike on lääke”. Ja joka aamupäivä Terttu kertoi kiertävänsä ulkona rollaattorin kanssa tietyn lenkin.
Kaikki Sastamalakodissa tiesivät, että Terttu lähtee aina lenkilleen – säässä kuin säässä.
Hän oli elämänsä aikana ehtinyt matkustella myös paljon maailmalla, se oli antanut perspektiiviä nähdä asioita monelta kantilta.
Ja aivan loppuvuodesta pääsin kyläilemään 97-vuotiaan Liisa Klingan luona.
Pirteä nainen oli piirtänyt kasapäin joulukortteja, tavoitteena tehdä niitä sata kappaletta. Hän kykeni edelleen hoitamaan arkiaskareensa ja asumaan itsenäisesti viihtyisässä kerrostalokodissaan ja ompeli jopa vaatteitakin. Hänellä oli samankaltaisia ajatuksia jaettavaksi kuin Leallakin;
”Sanoisin, että olisi hyvä tyytyä siihen, mitä elämä antaa – että ei vaatisi ylellisyyksiä. Pitäisi osata olla kiitollinen”, hän pohdiskeli.
Kiitollisuus oli se, mikä nousi vahvasti esille jokaisen puheissa, niukkoja aikoja eläneinä he osasivat arvostaa ihan tavallisia perusasioita.
Esille nousi myös huoli Suomesta, siitä kuinka täällä ovat mielenterveysongelmat ja nuorten pahoinvointi lisääntynyt.
Ja miten arvomaailma on muuttunut joiltakin osin hyvin huolestuttavaan suuntaan. He ovat nähneet tämän muutoksen omin silmin.
Oli kiinnostavaa kuunnella näiden pitkään eläneiden ihmisten elämäntarinoita, heidän muistojaan sotavuosilta ja työ- ja perhe-elämän vaiheita.
Miten paljon annettavaa ikäihmisillä meille onkaan. Kaikille erityisen tärkeitä olivat läheiset ihmissuhteet, ja he puhuivat aiheesta mielelläään.
Osa heidän rakkaistaan oli jo nukkunut pois.
On hyvä muistaa se, minkä nämäkin tapaamiset vahvistivat, miten tärkeitä ihmissuhteet ovat. Pidetään huolta toisistamme.
Elämän matkan varrella riisutaan paljosta, mutta rakkaus ei koskaan katoa.
