Viime aikoina on vanhustenhoito kotona ja laitoksissa saanut paljon palstatilaa ja eri arviointeja julkisessa sanassa. On perätty lasten hoitovastuuta vanhemmistaan, riittäviä palveluja kotiin ja paikkoja hoitolaitoksiin.

Itse seurasin läheltä rakkaan anoppini loppuvaiheita tarkemmin siitä hetkestä, kun hän jäi yksin appiukon poistuttua tuon ilmaisiin. Tätä elämänjaksoa kesti noin tusinan vuotta. Yhteistyön ja perään katsomisen mahdollisti se, että olimme jo tuolloin eläkeläisiä ja asuimme samalla paikkakunnalla, kosken kahta puolta.

Leskeksi jäänyt lastemme mummo oli hyvin sosiaalinen henkilö ja asui kerrostaloyhteisössä, jossa kaverista pidettiin huolta. Käytiin porukalla eläkeläisissä, risteilyillä, pikku ajeluilla ja torireissuilla. Siitä vieläkin kiitos koko silloiselle asukasväelle. Hän oli myös ahkera puhelimen käyttäjä ja piti yhteyttä useiden lastenlapsiensakin kanssa.

Sen lisäksi, että vaimoni hoiteli hänen kanssaan kauppa-. pankki-, apteekki- ja lääkärireissut, anoppi oli tietenkin viikonloppuisin ruokapöytämme hauska ihminen vanhoine juttuineen. Alkuaikaan meillä oli myös usein omien lapsiemme perheitä tai ainakin mummolavieraita käymässä. Tiskikone kävi.

Pikkuhiljaa kuitenkin ikä alkoi painaa tervaskantoakin ja kotihoidon tarve lisääntyi. Siivouspalvelut ja ateriapalvelu oli jo otettu käyttöön aiemmin. Lopulta ihmistä kävi aamuin, päivin ja illoin. Ja puhelinkin pirahteli vuorokaudenajasta piittaamatta. Sekaannusta oli lääkkeiden otossa ja muissakin rutiineissa, kun hoitaja sattuikin olla usein muu, kuin se kaikkein tutuin.

Jaksottaiset hoidot vanhainkodissa piristivät niin hoitajia, asioista huolehtijaa kuin itse vanhustakin. Pantiin hakuun myös laitoshoitopaikka. Siellä ehdittiinkin käydä tutustumassa, ennen kuin viikatemies ehti eräänä joulukuisena yönä melkoisen hämärissä oloissa tehdä tehtävänsä. Rauha Rauhan muistolle.

Tästä jäi minulle kuva, että ihan kaikkea ei vielä ole vanhustenhoidossa saatu valmiiksi. Oli anopin onni, että hänen eläkkeellä ollut tyttärensä oli alan asiantuntija, asukasyhteisö vallan mainio ja itse henkilö pääsi omillaan liikkumaan loppuun asti.

Seuraavaksi meistä hoitajista tulee hoidettavia, ja meitä on paljon. Näyttää siltä, ettei päättäjillä ole mitään käsitystä, miten isoja ikäluokkia me edustamme. Tänä vuonna tulee 1945 syntyneille kahdeksankymppiä lasiin. Jos tuohon lasketaan vaikka kymmenen vuoden eliniänodote per naama, vanhuksista ei todella tule olemaan puutetta. Ja yksi, mikä on varmaa, emme ainakaan me voi edellyttää, että työtä tekevät, perheelliset lapsemme olisivat velvollisia uhraamaan seuraavat vuotensa meidän päivittäisen elämämme hoitamiseen.

Kyllä palveluita vaan on järjestettävä ja sellaisella kapasiteetilla, että kukin vanhus saa arvokkaan elämän viimeiseen yskäisyyn asti. Maksoi mitä maksoi!

Matti Heinonen