Huittisten seurakunnan eläkkeellä ollut diakonissa, Kataran tilan emäntä Aune Maria Perälä o.s. Koistinen kuoli 90 vuoden ikäisenä 21.1.2025 Sastamalassa.
Aune syntyi 24.5.1934 Pohjois-Savon Sonkajärvellä Otto Koistisen ja Maria o.s. Kärnän maanviljelijäperheeseen. Kun leskeksi jäänyt isä oli avioitunut uudelleen, lapsia syntyi kaikkiaan 11, joista Aune yhdeksäs.
Koti ja sen hengellinen perintö oli Aunelle rakas. Koti oli järven rannalla. Sen takaa kantautui kirkonkellojen ääni. Ehtookellot toivat pyhän tunnun. Erityisesti kuolinkelloja äiti kuunteli. Rappusilta saattoi tornin huipun nähdäkin. Aune oli sota-ajan lapsi. Sisaruksista kolme menehtyi nuoruudessa, kaksi sodan seurauksena, mikä jätti kasvuikäiseen syvät jäljet. Rippikouluiässä hän menetti myös isänsä.
Aune kertoi, että isän kuolema muutti hänen elämänsä suunnan, kun äidille jäi kolme alaikäistä tyttöä huollettaviksi. Hän jäi auttamaan äitiä karjanhoidossa, mutta ryhtyi siinä ohessa suorittamaan keskikouluopintoja kirjeopistossa. Sisäisistä tunnoista kertoi, että hän ryhtyi pitämään myös pyhäkoulua, jota varten hän kävi kurssinkin Portaanpään kr. kansanopistossa. Pikkusiskotkin olivat hänen pyhäkoulussaan. Kotona pidettiin myös pyhäkoulun joulujuhlia.
Vuonna 1956 hän hakeutui Suomen Kirkon Sisälähetysseuran diakonissalaitokseen Pieksämäelle. Hän valmistui 1960.
Ensimmäinen virka oli Oulun läänin Pyhäjärvellä. Sitä varten Aune hankki ajokortin ja auton. Hän kertoi, että ”kunnassa oli lääkäri, kolme terveyssisarta ja yksi kätilö. Koko pitäjä kuului vastuualueeseen, jo Pyhäjärven ympäri ajaminen oli 175 km. Työpäivät olivat pitkiä ja vapaapäiviä ei ollut. Sairaanhoito oli tärkein työ vauvasta vaariin, ja sairaanhoitotehtävät olivat joskus vaativia. Pahimmillaan lääkäriä ei pystynyt tavoittamaan puhelimitse, jolloin piti harkita erityisen tarkkaan, kuinka auttaa hyvin sairasta potilasta. Oli suuri Jumalan varjelus, että nuori ihminen siitä selvisi.”
Aunen lahjoista kertoo, että vuonna 1964 hänet pyydettiin takaisin Pieksämäelle diakonissalaitoksen ja kasvattajaopiston opettajaksi. Työn ohessa hän täydensi opintojaan myös yliopistossa.
Vuonna 1968 tie johti Tampereen emäpitäjän Messukylän seurakunnan diakonissaksi.
Huittisten diakonissaksi hän siirtyi 1970. Viranhoidon rinnalla näinä vuosina myös Aunen henkilökohtaisessa elämässä alkoi uusi vaihe, kun hän kerran matkoillaan ajoi naapurikunnan puolella Vammalassa.
Se oli kuin elokuvista, kun Aunen auto teki topin Kataran suoralla ja kevätpellolla ollut Kataran leski-isäntä Onni Perälä tuli auttamaan. Siitä alkoi tie, joka johti heidät Tyrvään kirkon alttarin ääreen kesällä 1983. Aunesta tuli Kataran emäntä. Huittisten virkaansa hän hoiti vuoteen 1990 asti, josta lähtien hän keskittyi Onnin rinnalla tilan hoitamiseen.
Avioitumisvuonna tilalla luovuttiin karjasta ja keskityttiin viljanviljelyyn. Käsillä olivat maataloudessa kiihtyvän muutoksen ajat. Vasta 1999 pellot annettiin vuokralle.
Historiallisen Kataran ratsutilan isäntäparista tuli maaseudun kulttuuriperinnön vaalijoita. Kulttuurimaiseman säilyttäminen, vanhojen rakennusten pieteetillä toteutettu peruskorjaaminen ja sisustaminen kalustusta ja kuvataidetta myöten oli sellainen kulttuuriteko, että Talonpoikaiskulttuurisäätiö ojensi tilalle perinteisen rakentamistavan kunniakilven 1990.
Eläkevuosinaan pariskunta matkusteli käyden Havaijilla asti. Myös sukututkimusinnostus virisi.
Onnin, isäni pikkuserkun, muistan jo pikkupojasta isän rakennusurakkayhteyksistä. 2000-luvun alussa hänestä ja Aunesta tuli suorastaan perheystäviä. Aunen kestittävänä oli myös se joukko, joka järjesti kesällä 2005 Tyrvään kirkon jumalanpalveluksella aloitetun suuren Karimäen sukujuhlan.
Kun Aune jäi leskeksi 2012, yhteytemme syveni entisestään. Voimien vähetessä hänen oli hyväksyttävä, että auttaja joutui autettavan paikalle. 90-vuotisjuhlia vietimme jo Tuomistonmäellä hoivakodissa. Viimeisen kerran kohtasimme jouluvirsiä veisaten. Kataralle hän silloinkin vielä kaipasi. Lähellä oli silloin jo tämän maailman turvapaikkoja parempi koti.
Eräs ystävä totesi, että Aune oli suorastaan rakastanut diakonissan työtä. Taustalla oli syvä tietoisuus kirkon palvelutyön yliajallisesta ulottuvuudesta. Hänen syvimpiä tuntojaan kuvasti aikoinaan joulun alla tekemäni lehtihaastattelu, jossa hän sanoi virkatyöstään: ”Joskus tuntui, että kiireen ja hälinän keskellä unohtui tärkein, miksi vietämme joulua, minkä suuren ansaitsemattoman lahjan me olemme saaneet joulun evankeliumissa, iankaikkisen elämän lahjan.” Hän lopetti pienoisevankeliumin sanoihin ja toivotti lukijoille siunattua joulua.
Jari Nurmi
eläkkeellä oleva kirkkoherra
