Porissa Satakunnan ammattikorkeakoulussa  toista vuotta sairaanhoitajaksi opiskeleva, punkalaitumelainen Kati Nieminen oli unelmoinut jo vuosia työharjoittelusta Afrikassa. Tänä vuonna haaveesta tuli viimein totta.

“Namibialainen tapa hoitaa asioita tuli tutuksi jo heti alkuun, eli joko viime tipassa tai mieluummin reilusti myöhässä”, hän naurahtaa, sillä vasta viikkoa ennen suunniteltua lähtöä hän sai tiedon että kohteessa ollaan valmiita ottamaan hänet vastaan.

“Vasta silloin sain luvan varata lentoliput”, hän selventää.

“Parinkymmenen tunnin lentojen jälkeen kentällä sain taas muistutuksen, että olen Afrikassa, sillä maahan pääsyni lähes peruuntui. Lopulta kuitenkin sain asiat ruosteisella englannilla hoidetuksi ja opiskelijaviisumini maksetuksi lentokentän viisumitoimistossa. Aikaa meni pari tuntia, ja samaan aikaan koulun väki odotti minua toisella puolella. Heillä nimittäin oli vastaukset kysymyksiin, joihin minun olisi pitänyt vastata maahan tullessani, eikä heitä päästetty minua auttamaan”, hän selvittää.

Sitten alkoi isäntäperheen etsintä, sillä osoitetta ei ollut missään.

“Parin tunnin soitteluiden ja ajeluiden jälkeen lopulta löysimme kohteeseen. Ihmetys oli suuri, sillä vastassa olikin sujuvaa suomea puhuva rouva Shamena-Rönni, eli Esther. Hän oli ollut Suomessa ja nimenomaan juuri Porissa opiskelemassa, ja oli sieltä hän oli löytänyt miehensä, jonka kanssa hänellä oli kolme lasta. Heistä nuorin asui vielä kotona äitinsä kanssa, perheen isä oli menehtynyt traagisesti muutama vuosi sitten. Lisäksi heillä oli sisäkkö, joka huolehti kodin puhtaudesta ja ruoanlaitosta arkisin”, Nieminen kertoo.

Pari ensimmäistä päivää Namibiassa Niemiseltä meni paperiasioiden hoitoon, sillä suomalaiset dokumentit eivät maassa kelvanneet.

“Myös passini vietiin sisäasiainministeriöön viisumia ja työlupaa varten, ja sen sain takaisin vasta viimeisen viikon puolessa välissä”, hän jatkaa.

Harjoittelun nainen suoritti Windhoek Central Hospitalissa.

“Ensimmäinen osastoni oli 9East, joka on lasten kirurginen osasto. Parissa viikossa pääsin monenlaisiin toimenpiteisiin lääkärin avustajaksi aina kanyloinnista suolihuuhteluun. Siellä hoidettiin myös palovammapotilaita. Kolmannella viikolla pääsin tutustumaan lasten onkologiseen osastoon, jonka potilailla oli vatsan alueen ongelmia ja olivat suurimmaksi osaksi leikkaukseen tulevia potilaita. Viimeisen reilun viikon ajan työskentelin aikuisten syöpäosastolla”, Nieminen luettelee.

Haastavinta hänelle oli aika aikuisten syöpäosastolla.

“Sairaalassa oli pulaa kaikesta. Alkuviikolla aikuisten osastolla tarkastettiin taskulampun valossa elvytyskärryä, loppuviikolla saatiin jo muutama lamppu valaisemaan. Hoitotarvikkeista tuli aina puolet tilatusta määrästä. Aikanaan sairaala on varmaankin ollut hieno, mutta nyt se rapistuu käsiin. Myös henkilökunta koki turhautumista ja avuttomuutta potilaita hoitaessaan, ja siksi osa halusikin lähteä muualle töihin”, Nieminen harmittelee.

Kati Nieminen pääsi yhdeksi päiväksi tutustumaan myös yksityiseen Roman Catholic Hospitaliin.

“Ero valtion sairaalan ja yksityisen sairaalan välillä on aivan mielettömän iso. Yksityisessä sairaalassa oli käytössä lähes samanlaiset puitteet kuin missä tahansa länsimaisessa sairaalassa. Potilailla oli yksityiset huoneet, kun taas valtion sairaalassa samassa huoneessa saattoi olla 10 potilasta, ja jotkut nukkuivat patjoilla käytävillä”, hän kertoo.

Se mikä Namibiassa oli Niemisen mielestä hienoa, oli omalääkäri-malli.

“Jokaisella potilaalla oli omalääkäri, ja siksi osastolla saattoi aamun aikana käydä kymmenenkin lääkäriä katsomassa omaa potilastaan. Mielestäni se parantaa merkittävästi potilasturvallisuutta, kun lääkäri tuntee potilaansa läpikotaisin. Muutoin heillä on vielä pitkä matka Suomeen verrattuna”, hän vertaa.

“Sairaalan visio ja missio paperilla vastaavat hyvinkin paljon suomalaista sairaalaa, mutta käytäntö on sitten jotain ihan muuta”, hän lisää.

Kati Niemisen isäntäperheen äiti Esther työskenteli päivät yksityisenä hammaslääkärinä, mutta iltaisin naiset juttelivat Suomesta ja Namibiasta, sekä jakoivat ajatuksiaan elämästä.

“Viimeisenä viikonloppuna pakkasimme auton ja suuntasimme rannikolle Swakopmundiin lomalle. Matkalla poikkesimme myös Omaruru Game Lodge -lomakylään, joka järjesti kiertoajeluita omassa luonnonsuojelupuistossaan. Illallisen aikana pääsimme ihailemaan sarvikuonoperheen ruokailuhetkeä ja näimme erilaisia antilooppeja, pahkasikoja, seeproja, kirahveja ja tietenkin norsuja. Olihan se huikeaa”, hän muistelee.

“Sinne jonnekin Windhoekin ja Swakopmundin välille jäi osa sydäntäni, ja sinne tulen vielä joskus palaamaan”, hän unelmoi.

Nieminen kertoo matkalla miettineensä useasti, millaista olisi työskennellä ulkomailla.

”Varsinkin, kun hallitus ajamalla ajaa hoitajia pois alalta, niin vaihtoehtona se ei enää kuulosta kovinkaan pahalta”, hän pohtii.

Kotona Punkalaitumella Niemistä odotti matkaltaan palaavaksi aviomies, sekä 13- ja 16- vuotiaat pojat, sekä kissat ja koirat. Vanhemmat lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa.

“Harjoitteluun lähtöni sopi alusta alkaen koko perheelle, joskin nuorimman pojan kanssa ajatusta hieman työstettiin.

“Ja hyvinhän kotopuolessa oli pärjätty. Teknologia on siitä mahtava juttu, että yhteyttä voi pitää myös videopuheluiden avulla”, Nieminen toteaa.