Kirkkaita värejä, erilaisia aiheita ja riemukkuuttakin on nähtävissä Nina Virolaisen asunnon seinillä olevissa tauluissa, jotka hän on itse maalannut. Tyylissä on naivistisiakin piirteitä ja niistä välittyy aito into kuvalliseen ilmaisuun.
Eräässä maalauksessa Nina itse huristaa kirkkaanpunaisella, kiiltävällä Bemarilla maalaismaisemissa – ja repsikanpaikalla istuu hänen koiransa Fido. Vaikka maalatessa Ninan paletissa hallitsevat usein iloiset värit, on hänen elämässään ollut sangen synkkiäkin sävyjä.
Tauluistaan iloisesti kertovasta, puheliaasta Ninasta ei osaisi ajatella, että hän on elänyt vaiheen, jolloin ei kyennyt puhumaan.
”Nykyään olen tällainen hölpönpölppö, mutta olen käynyt läpi sairastumisen mutismiin eli valikoivaan puhumattomuuteen”, yllättää Nina. Vaikeneminen oli hänelle suojautumiskeino, muuri, jonka hän rakensi itsensä ja muiden väliin. Siihen hänet ajoi rankka koulukiusaaminen.
”Jo ensimmäisellä luokalla oli pientä kiusaamista, ja se pahentui vuosi vuodelta”, purkaa Nina tuntojaan.
”Tuli sellainen olo, että minua ei arvostettu – että olin joku kummajainen. Yläasteella sain jatkuvasti kuulla olevani ruma ja tyhmä – ja välillä pojat matkivat puhetyyliäni. Tytöt eivät halunneet olla seurassani”, mainitsee Nina esimerkkeinä.
”Kamalinta oli, että ala-asteella opettajakin osallistui kiusaamiseen. Hän aliarvioi minua, olin silmätikku”, sanoo Nina hiljaa.
”Kerran opettaja komensi minut puhumaan lujempaa, että kaikki kuulisivat vastaukseni aivan luokan takaosaan saakka. Hän määräsi minut menemään vanhanaikaisen, umpinaisen opettajanpöydän alle. Yritin siellä ponnistella, että saisin ääneni tarpeeksi kovaksi, mutta jouduin yrittämään monta kertaa ennen kuin hän kuuli”, Nina paljastaa.
”Ymmärsin vasta jälkeenpäin, että teko oli nöyryyttävä.”
Puhumattomuuteen hän ajautui pikkuhiljaa, ala-asteella puhe ensin väheni vähenemistään, kunnes vaikenemisesta tuli pysyvää seitsemännellä luokalla.
”Ajattelin, että siten suojelen itseäni – toivoin, että jos en puhu, minua ei enää kiusata. Olemuksenikin muuttui, olin ilmeetön ja jäykkä. Jollakin tavalla ”lakkasin olemasta”, ettei minuun kiinnitettäisi mitään huomiota. Puhuin vain perheenjäsenilleni.”
Tilanne meni niin vaikeaksi, että Nina ei pystynyt puhumaan esimerkiksi kaupan kassalla tai vastaamaan puhelimeen.
”Aluksi puhumattomuus oli oma päätökseni, mutta se, että se oli oma valinta, unohtui – ja puhumattomuus jäi päälle”, hän tunnustaa.
”Oli minulla kouluaikana myös mukavia opettajia, mutta kiusaaminen jatkui kuitenkin läpi kouluajan, koska he eivät huomanneet tilannetta.”
Nina eli kehittämänsä suojamuurin sisällä.
”Suojautumiskeinosta tuli minulle vankila, josta en päässytkään enää pois.”
Kaikkiaan Nina kärsi puhumattomuudesta kuuden vuoden ajan. Hänet vietiin myös terapiaan, mutta Nina ei kokenut siitä oleva apua, vaan hän koki sen syyllistävänä.
”Koin painostavana sen, että siellä olisi pitänyt yrittää puhua. Enkä minä kyennyt siihen.”
Peruskoulun jälkeen Nina aloitti Tyrvään käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa opinnot, käsitöissä hän oli aina ollut etevä. Koulunkäynti sujui muuten hyvin, mutta puhuminen ei onnistunut. Hän luovi koulun läpi siitä huolimatta, ja opettajille riittivät nyökkäykset, eleet ja ilmeet vastauksiksi.
Kun Nina valmistui kutojalinjalta artesaaniksi, hän piti opiskeluista taukoa ja jäi auttamaan äitiään perheeseen syntyneen pikkusiskonsa hoidossa.
Paineet vähenivät kun kouluympäristö vaihtui kotiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Se auttoi, ja Nina ylitti pikkuhiljaa kynnyksen puhua.
”Halusin olla enemmän toisten kaltainen, ja se piiskasi muuttamaan itseäni. Testasin puhumista asioidessani esimerkiksi yksin kaupassa tai pankissa.”
Vankilan ovi oli auennut, ja sanat alkoivat taas tulla. Pikkuhiljaa tapahtui edistymistä. Parin vuoden päästä Nina lähti kotikulmiltaan Sastamalasta opiskelemaan Helsinkiin kartanpiirtäjän ammattiin, ja työskenteli siellä opiskelujen päätyttyä muutaman vuoden ajan siivoojana.
”Minulla oli onni päästä siivoojaksi Kansallisoopperaan, niinpä satuin joskus samaan hissiin Vesa-Matti Loirin kanssa ja oopperan käytävillä näin myös Jorma Uotisen lähes päivittäin. Kerran Jorma jopa tiedusteli missä olin ollut, kun siivousalueiden aikatauluissa oli ollut muutos. Niin rohkea en vielä siinä vaiheessa ollut, että olisin mennyt heille oma-aloitteisesti juttelemaan, vaikka olisi ollut houkutteleva tilaisuus”, naurahtaa Nina.
”Silloin pystyin kuitenkin jo puhumaan – en paljoa, mutta kuitenkin. Lähinnä se oli sitä, että vastasin lyhyesti, jos minulta kysyttiin jotakin.”
Helsingin vuosien jälkeen Nina palasi takaisin kotikonnuille, ja toimi Sastamalan kaupungin palveluksessa kartanpiirtäjänä ja myöhemmin taksikuskina. Puhumaton taksikuski on mahdottomuus, joten siinä vaiheessa Nina oli päässyt jo pitkälle, ja uskalsi ryhtyä kokeilemaan asiakaspalvelutyötä.
”Yövuorot kävivät kuitenkin liian raskaiksi. Tuli uupumus. Oli pakko jättää taksikuskin hommat”, Nina selvittää. Täysin työkykyinen hän ei ole vieläkään, mutta harrastukset ovat pitäneet osatyökykyisen naisen toimeliaana. Parhaillaan Sastamalan pääkirjastolla on menossa Ninan tarinallisista neulanreikävalokuvista ja runoista koostuva näyttely.
”Ensimmäisen taidenäyttelyni pidin jo 13 vuotta sitten. Teoksissani olen ottanut kantaa myös kiusaamiseen. Kuvataitelilijuus on aina ollut suurin haaveeni. Uskon, että sen kautta voin avata myös ihmisten ymmärrystä erilaisuutta kohtaan”, Nina pohtii.
Taide oli hänelle keino ilmaista itseään silloinkin, kun sanoja ei tullut. Kun hän lopulta uskalsi astua ulos puhumattomuuden vankilasta, hän oli tehnyt jo pitkään näkymätöntä työtä sisimmässään.
”Suuri helpotus oli myös aikuisiällä diagnosoitu asperger.Olin alkanut itse epäillä kuuluvani autismikirjoon nähtyäni aiheeseen liittyvän ohjelman. Oli helpottavaa, että oli jokin selitys sille, että tunsin itseni erilaiseksi. Ja että meitä on muitakin”, kertoo Nina.
”Kiusaamista en silti ymmärrä, enkä hyväksy – se on väkivaltaa, ja voi vaikuttaa koko elämään. Olen itse antanut kiusaajilleni anteeksi, mutta eihän tuota aikaa koskaan unohda.”
Nina on kuitenkin selviytynyt, ja kulkenut rohkeasti omaa polkuaan.
”Kun jälleen pystyin puhumaan, se tuntui siltä, kuin olisin voittanut itseni.”
Pinnistelen jaksamiseni äärimmilleen
puheilmaisun valtava alijäämä pakottaa
piiskaa minua käyttämään sanojani
viimeinkin olen huomioitava höpöttäjä
(Katkelma Ninan kirjoittamasta runosta)
Nina Virolaisen näyttely Sastamalan pääkirjastolla on auki vielä 30.5. saakka.
