Kuka olet?

Olen Esko Mäki-Soini (59 v) Tyrväältä. Minulla ja vaimollani Sandilla on kaksi aikuista lasta, miniä ja runsaan puolen vuoden ikäinen pojanpoika. Ajoin vuosia rekka-autoja Itä-Euroopassa. Nykyään toimin Kansanlähetyksen projektityöntekijänä.

Sinulta ilmestyi juuri kirja “Salainen tyhjä tila”, joka kertoo Raamattujen ja hengellisen kirjallisuuden salakuljetuksesta Itä-Eurooppaan. Miksi halusit kirjoittaa aiheesta?

Joitakin vuosia sitten aloin kirjoitella matkakertomuksia rekkakuskeille, ja he pyysivät, että kirjoittaisin reissuistani kirjan. Toinen syy kirjoittamiselle oli se, että halusin omalta osaltani kertoa siitä, mitä elämä oli Berliinin muurin takana olleissa maissa, joissa miljoonat ihmiset elivät alistettuina diktatuurisen järjestelmän puristuksessa. Näiltä ihmisiltä oli otettu pois mm. uskonnon-, sanan-, ja matkustusvapaus.

Minä ja Warelia– kustantamon perustaja Marko Vesterbacka olemme viettäneet lapsuutemme ensivuodet samassa pihassa. Sovimme Markon kanssa, että minä kirjoitan jutut ja Marko työstää ne kirjan muotoon.

Ilman Markon korkeaa ammattitaitoa tätä kirjaa ei olisi koskaan julkaistu. Tietyssä mielessä tässä tapahtui jonkinlaisen ympyrän sulkeutuminen, kun vuosikymmenien jälkeen sain tehdä tämän kirjan Markon kanssa.

Kirjassasi kerrot, miten jo lapsena tiesit, että kotitilasi tontilla tapahtuu jotakin salaperäistä. Sittemmin tietoon on tullut, että siellä oli yksi kylmän sodan aikaisen Suomen suurimmista raamattuvarastoista, josta lähti yli kymmenen vuoden ajan Raamattu-lasteja Itä-Euroopassa eläville vainotuille kristityille.  Miten ja miksi lähdit itsekin mukaan toimintaan?

Olin 15-vuotiaana isäni mukana tällaisella matkalla Leningradissa, Neuvostoliitossa. Kun saimme luovutettua vainotuille kristityille viedyt tavarat kontaktiperheelle, isäni sanoi minulle että:

”Halusin tuoda sinut tänne ja näyttää sinulle mitä minä teen. Älä vaan koskaan ryhdy tähän työhön sen tähden, että minä tätä teen. Kysy Herralta rukouksessa, että olisiko hänellä täällä sinulle joku tehtävä varattuna.”

Aloin tätä aisaa sitten Jeesukselta rukouksessa kysellä. Myös itämaisten kristittyjen kanssa tapaamiset tekivät minuun suuren vaikutuksen. He olivat valmiita kärsimään uskonsa vuoksi. Minulle muodostui näiden tapaamisten kautta ajatus, että jos voin heitä jotenkin auttaa, niin mielelläni sen teen.

Sitaatti kirjastasi: “Työnsin kaasusumuttimeni ikkunasta ulos ja annoin kaasun lentää.”
Miten paljon vaaratilanteita kohtasit näillä salakuljetusmatkoillasi?

Berliinin muurin kaatumiseen asti työtä tehtiin salaa. Siihen sisältyi omat vaaransa. Itä-Euroopan rajojen ylityksissä ja öisissä kuormanpurkutilanteissa oli aina kiinnijäämisen mahdollisuus.

Itä-Euroopan diktatuurien luhistuttua Jugoslavia ajautui sotaan. Entisen Neuvostoliiton alueilla mafia sai paljon valtaa ja muissa itäblokin maissa rikollisuus lisääntyi valtavasti. Vaikka rekka-autot ovat isoja, niin ei niiden ryöstäminen kovin vaikeaa ole. Iso auto on aika haavoittuvainen. Itse jouduin jonkinlaisen ryöstön kohteeksi muutamia kertoja. Myös tullivirkailijat, miliisit ja poliisit syyllistyivät näihin rikoksiin.

Kerro jokin ikuisesti mieleesi jäänyt kohtaaminen matkoiltasi.

Yhtenä pakkasyönä olin Koillis-Romaniassa purkamassa osaa kirjakuormasta paikallisen pastorin autotalliin. Kun kirjalavat oli saatu purettua, pastori polvistui kylmän tallin lattialle, pillahti itkuun ja alkoi rukouksessa kiittämään Jumalaa saamistaan kirjoista. Se oli koskettava ja pyhä hetki.

Miten suuri osa ajastasi kului tien päällä noina vuosina?

Ne vuodet, kun en vielä ollut naimisissa, työtahti oli aika kova. Joskus kävi niin, että edellisen reissun märät pyykit piti ripustaa kuorma-auton yläpetille kuivumaan, kun lähdettiin uuteen reissuun.

Vaimon ja lasten myötä elämään tuli vähän enempi tasapainoa. Toisinaan otin Sandin ja lapset mukaan reissuille, niin saatiin viettää perheen ”laatuaikaa.” Aika paljon meidän elämäämme kuitenkin elettiin työn ehdoilla. Sandi ja lapset eivät koskaan tienneet, että koska minä palaan reissulta meidän kotiimme Itävaltaan. Alkuun edes kännykät eivät toimineet idässä.

Noina vuosina Sandi hoiti lapset, perheen asiat ja teki paljon toimistotyötä, että kuljetukset itään saatiin pyörimään. Ilman Sandin tukea tämä homma ei olisi toiminut. Suuri hatunnosto rouvalleni.

Lasten Raamatut eivät olleet sallittuja 1970- ja -80-luvun Itä-Euroopan päiväkodeissa, mutta toisin on nyt. Sen sijaan Suomen päiväkodeissa lasten Raamatut tuntuvat olevan nykyään pannassa. Millaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?

Jokaisen kansan arvopohja perustuu johonkin. Idässä kokeiltiin ateistista kommunismia runsas neljäkymmentä vuotta katastrofaalisin seuraamuksin. Meidän suomalaisten arvopohja on perustunut kristinuskoon. Viime vuosina on ollut nähtävissä se, miten tätä arvopohjaa ollaan murtamassa. Arvotyhjiön täyttää joku ”ismi”.

Muistan, kun purimme Romaniassa elintarvikekuormaa paikalliseen orpokotiin. Orpokodin työntekijä halusi antaa minulle turistikierroksen heidän laitokseensa. Jokaisen lapsen yöpöydällä oli Lasten Kuvaraamattu. Nainen kertoi, että Ceaușescun diktatuurin aikana lapset rikkoivat siellä kaiken mitä käsiinsä saivat. Vallankumouksen jälkeen lapsille annettiin Kuvaraamatut, ilmapiiri muuttui ja noin 300 lapsen orpokotiin tuli rauha. Nyt kukaan ei heitä kukkamaljakkoa seinään.

Kaipaatko vielä tien päälle?

Ensimmäinen vuosi Suomeen muuton jälkeen oli vaikea, koska olin tottunut siihen, että olen passi taskussa aina lähdössä seuraavaan reissuun. Sitten työtehtäväni muuttuivat. Minä aloin vastata meidän projekteistamme ja vuodesta 2006 lähtien olen kulkenut itä- Euroopassa lentäen.

Meillä oli Itä-Euroopassa noin 10 vuotta kirjastoautotoimintaa, johon minä hoidin logistiikka- ja rahoitusaisat. Joskus kävin myös tuuraamassa meidän kuljettajiamme. Me teemme yhteistyötä saksalaisen organisaation kanssa kuljettamalla avustuskuormia Ukrainaan. Eli siinäkin mielessä monet meidän asioistamme kulkee edelleen isoilla pyörillä.

Tien päällä olossa on jonkinlainen vapauden tunne. Kuorma-autolla Itä-Euroopassa ajo oli vähän niin kuin olisi istunut elokuvateatterissa. Aamulla kun avasi ikkunaverhot parkkipaikalla, niin koskaan ei tiennyt, että mitä siitä tuulilaista päivän aikana näkisi. Isälläni oli tapana sanoa että: ”Katsotaan filmi loppuun asti.”

Kirjoitan näitä vastauksia Rovaniemen nurkilla. Olen bussilla hakemassa Lapista tulevaa Kansanlähetyksen rippileiriporukkaa ja viemässä heitä Ryttylään. Eli taitaa se maantie vieläkin vähän vetää puoleensa.