”Minun kohdallani pappeuden tie on ollut hidas, mutta varma tie. Kutsu on vain vahvistunut kokemuksen myötä. Suunta on oikea”, kuvailee pastori Saija Kainulainen kutsumusammattiaan.
Sastamalan kirkkoneuvosto valitsi hänet tänä syksynä kahden kappeliseurakunnan – Suodenniemen ja Mouhijärven seurakuntapastorin virkaan. Ennen nimitystä hän työskenteli Kokemäen seurakunnan aikuistyön- ja lähetystyön vastaavana pastorina noin vuoden ajan.
Kainulainen kokee, että hän on saanut kasvaa tehtäväänsä monien mielenkiintoisten ja tarpeellisten vaiheiden kautta.
Kristillisyys on kulkenut matkassa mukana elämän alusta saakka.
”Perheeni kuului kirkkoon, ja Isä meidän-rukous rukoiltiin kotona joka ilta. Se oli hyvä ja turvallinen asia”, muistelee Kainulainen.
Rippikouluiässä hän halusi tulla ”kunnolla uskoon” – niin, että se tuntuu – ja odotukset rippikoulua kohtaan olivat suuret.
”Sydämessä oli kaipaus, halusin löytää uskosta jotain syvempää. En kuitenkaan kokenut mitään suurta tunnekuohua riparilla, ja olin pettynyt”, myöntää Kainulainen. Hänellä oli kuitenkin vahva perusluottamus Jumalaan.
”Kun olin yhdeksänvuotias, auto meinasi ajaa päälleni, mutta vältyin täpärästi onnettomuudelta. Ajattelin, että Jumala lähetti enkelin suojelemaan minua. Uskoin, että Hän on todellinen ja rakastaa minua.”
Nuoruusvuodet kuljettivat erilaisten opintojen pariin. Kainulainen opiskeli näyttelyartesaaniksi Vantaan ammatillisessa koulutuskeskuksessa, ja siirtyi sen jälkeen Helsingin yliopistoon opiskelemaan teologiaa – ja luki itsensä teologian maisteriksi.
Hän on kouluttautunut myös Tuomasyhteisön toimintaan, ja taidehistoriaankin Kainulainen on ehtinyt syventyä. Monitaitoiselta naiselta löytyvät myös kuntosaliohjaajan paperit.
”Elin lapsuudenkodista muutettuani normaalia nuoren naisen elämää. Mitään kovin villiä vaihetta minulla ei koskaan ollut. Tästä huolimatta jotenkin koin itseni ”erilaiseksi nuoreksi”. Asioita tuli kuitenkin pohdittua ja kyseenalaistettuakin, niin kuin yleensä nuorena tapahtuu”, pastori selvittää.
”Parikymppisenä kävin ensimmäistä kertaa Tuomasmessussa. Silloin koin, että Pyhä Henki kosketti minua erityisellä tavalla. Tunsin, että uskoani haluttiin vahvistaa. Tapahtui juuri se, mitä olin kaivannut jo silloin rippikouluikäisenä. Kasvoin uskossa ja minuun luotiin uutta elämää rakkauden ja luottamuksen yhteydessä. Edelleen koen Pyhän Hengen vaikutuksen voimakkaasti elämässäni.”
Teologiaa opiskellessaan Saija Kainulainen ei vielä ollut täysin varma siitä, tuleeko hänestä pappi. Ajatus kuitenkin vahvistui matkan varrella. Nykyään papin työ tuntuu juuri oikealta – ja aivan omalta.
”Olen avoin ja tykkään kohdata ihmisiä, se on tässä työssä tärkeää”, hän toteaa.
”Toivon, että seurassani viihdytään, ja että osaan tuoda kirkon sanoman esille oikealla tavalla. Työ on palkitsevaa, mutta myös erityisen vastuullista. On osattava elää mukana monissa erilaisissa elämäntilanteissa”, selvittää Kainulainen.
”Tässä työssä ollaan Jumalan asialla, ja suhtaudun siihen hyvin nöyrin mielin.”
Hänen mielestään papin on erityisen tärkeää huolehtia myös omasta uskonelämästään.
”Itse pidän omasta hengellisestä elämästäni huolta rukoilemalla, lukemalla Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta sekä käymällä kirkossa – muulloinkin kuin papin tehtävissä”, hän kertoo.
”Rukous on vähän kuin hengittämistä, koen, että ilman sitä en tulisi toimeen. On helpottavaa, että aina ja kaikessa saan kääntyä Jeesuksen puoleen. Ihminen on kokonaisuus. Meissä jokaisessa on fyysinen ja henkinen puoli – ja myös hengellinen säie. Ajattelen niin, että kun näistä kaikista osa-alueista huolehtii, voi parhaiten.”
Maaseutu tuntuu Kainulaisen sielunmaisemaan sopivimmalta asuinpaikalta, vaikka hän asuikin Helsingissä opiskeluaikoinaan pitkään, ja on asunut Lontoossakin vuoden ajan.
”Kaipasin kaupungissa maaseutuympäristöä, jossa luonto on lähellä. Englannissakin pidin kovasti juuri maaseudusta.”
Suurkaupunkien syke vaihtui ensin Kokemäen maalaismaisemiin, jonne Kainulainen muutti lokakuussa 2024 – ja uuden viran myötä eteen tuli muutto Mouhijärvelle. Nykyisestä kodista pääsee kulkemaan hyvin molempiin kappeliseurakuntiin.
”Toimituksia voi tosin olla koko Sastamalan seurakunnan alueella, mutta pääpaino on kuitenkin näillä alueilla.”
Saija Kainulaisen sinisten silmien katseessa on levollisuutta, ja hän on aidosti läsnä. Se on laitettu merkille seurakuntalaistenkin parissa.
Kahden kappelin pappi on helposti lähestyttävä ja lempeä. Elämän tiellä kertyneet kokemukset ovat antaneet perspektiiviä, jota työssä tarvitaan. Luovuudestakaan ei ole haittaa, päinvastoin.
”Yksi hyvin merkityksellinen tehtävä oli, kun sain aikoinaan suunnitella kirkkotekstiilejä Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnalle”, Kainulainen paljastaa. Taide on edelleen hänelle tärkeää, ja kuuluu oleellisena osana myös kirkkoihin.
Nainen toimi opintojensa loppuvaiheessa myös Helsingin tuomiokirkon suntiona, ja näki kirkon elämää siitäkin näkökulmasta.
”Vaikka suntiot tekevät paljon niin sanottua näkymätöntä työtä, on heidän työllään todella suuri merkitys. Arvostan heitä todella paljon.”
Sairaalapapin työkin on tullut tutuksi.
”Olen saanut tehdä sitäkin, ja se oli tosi tärkeä ja arvokas työkokemus. Kävin tapaamassa ihmisiä myös katkaisuosastolla sekä psykiatrisella osastolla, ja kohtasin saattohoidossa olevia”, hän kertoo. Nuorten parissa rippikoulutyössäkin hän on ollut mukana useana kesänä.
”Luotan siihen, että Jumala tulee kaikkiin tilanteisiin mukaan. Hän antaa voimaa – sekä minulle kohtaamisiin, että kohtaamilleni ihmisille.”
Kainulainen arvostaa ”yläkerrasta” tulevan tuen lisäksi myös kollegoiden tukea.
”On tärkeää kokea, että minustakin pidetään huolta – ja olen kokenut niin tapahtuvan, minulla on loistavia työtovereita.”
Yksi suuri voimavara on myös yhteistyö eri tahojen kanssa. Kaupungin, yhdistysten ja muiden seurakuntien kanssa tehtävä yhteistyö on linjassa Kainulaisen omien arvojen kanssa.
”Teologiassa pääaineeni oli ekumeniikka, näen että ekumenia perustuu Johanneksen evankeliumiin liittyviin Jeesuksen sanoihin, ”että me olisimme yhtä”. Kristillisten seurakuntien yhteistyö on aina ollut lähellä sydäntäni. Meillä on yhteinen usko ja päämäärä”, Kainulainen painottaa.
”Yhteiskunnassa on nähtävissä jyrkkääkin polarisoitumista – eikä se ole vierasta kristillisissä piireissäkään. Erilaisia näkemyksiä ja painotuksia mahtuu jopa saman kirkkokunnan sisälle. Hajaannus hämmentää ymmärrettävästi seurakuntalaisia ja kristillisistä asioista kiinnostuneita”, hän pohtii.
Kainulainen on anglikaanisuuteen liittyneenä osallistunut sekä Suomessa että Englannissa myös anglikaanikirkon messuihin.
”Mielestäni kristittyjen yhteyttä ei tulisi hajottaa, vaan sitä tulisi vaalia täydestä sydämestä.”
Työsarkaa kahden kappelin papilla riittää. Kalenterin sivut on buukattu lähes täyteen.
”Suurin haaste työssäni on se, että työtä on niin paljon. Organisoin itse pitkälle ajankäyttöni, ja pyrin kehittymään tässä työssä käytettävissä olevan ajan ja työmäärän suhteen. Asiat pitää ottaa niin, että tehdään asia kerrallaan – askel kerrallaan, ja ollaan juuri siinä hetkessä läsnä, missä kulloinkin palvellaan”, muotoilee Kainulainen.
”Tänä aikana, kun ihmisillä on paljon mielenterveysongelmia, köyhyyttä ja eriarvoisuutta toivon, että me voisimme myös kirkkona olla mukana ja tukemassa lähimmäisiämme kaiken keskellä. Meitä kristittyjä tarvitaan.”
