”Haluan huutaa tunteitani, kaivaa niitä ihoni alta. Olen väsynyt itkuisiin kevätsuliin ja peilipintoihin, joista ei heijastu mitään.”
Lotan käsivarsissa risteilee arpia, jotka ovat tulleet viiltelystä. Välillä viillot ovat olleet pintanaarmuja, välillä menneet vaarallisen syvälle. Miksi joku haluaa viillellä itseään?
”Ajatus itseni vahingoittamisesta lähti varmaankin tarpeesta kontrolloida omaa pahaa oloa ja vaikeita tunteita jollakin tavalla”, kertoo Lotta, 34. Ensimmäisen kerran hän viilteli itseään ollessaan vasta lapsi.
”Ja sen jälkeen se valitettavasti jäi erittäin huonoksi tavaksi – keinoksi yrittää hallita tunteita. Noihin aikoihin elämäni oli monin tavoin vaikeaa. Menossa oli vanhempien riitaisa avioero, ja se oli tietysti lapselle kova paikka. Samaan saumaan tuli muuttoa, koulunvaihtoa, koulukiusaamista ja kaikkea muuta, mikä myös vaikutti elämääni. Olen joutunut kokemaan myös fyysistä väkivaltaa”, hän paljastaa.
Paha olo riehui sisällä niin voimakkaana, että ahdistus kävi välillä sietämättömäksi.
”Muistan, kuinka löin nyrkillä seinään niin, että rystynen oli verillä. Sain jollakin erikoisella tavalla siitä mielihyvää – kipu katkaisi henkisen pahan olon ja ahdistuksen hetkeksi. Ajattelin, että tässä oli keino selviytyä, että vau, miksi en ole keksinyt tätä aikaisemmin?”
Tuon nyrkiniskun jälkeen hän aloitti viiltelyn – yksitoistavuotiaana.
”Se voi kuulostaa ihan sairaalta, mutta viiltelystä voi tulla riippuvuus samalla tavalla kuin vaikkapa päihteistä”, hän vertaa.
”Paha oloni näyttäytyi lisäksi kiukutteluna, huomionhakuisuutena ja häiriökäyttäytymisenä. Monta kertaa koin, että minut ymmärrettiin täysin väärin. Tuntui siltä, että kukaan ei halua tietää miten oikeasti voin, ja mitä minun elämässäni tapahtuu. Voin todella huonosti.”
Viiltelystä tuli tuhoisa tapa käsitellä ylivoimaista tilannetta, jonka keskellä tyttö tunsi olevansa. Hän syyllisti itseään kaikesta siitä, mitä oli joutunut kokemaan, vaikka siihen ei ollut mitään aihetta. Hänhän oli vasta lapsi, ja itse uhri. Syytön.
”Viiltely oli keino rankaista itseäni kaikesta mahdollisesta, mitä koin tehneeni väärin. En uskaltanut, enkä edes halunnut puhua siitä kenellekään. Ei minulla siinä elämäntilanteessa ollut turvallisia aikuisiakaan, joille olisin voinut puhua. Salasin asian.”
”Pelastakaa minut, pysäyttäkää ennen kuin vuodan verta jälleen. Ääneni kaikuu tyhjille huoneille, ei ole ketään etsimässä minua – on vain varjot, jotka seuraavat alas asti. Olen syvemmällä kuin olen antanut ymmärtää.”
Häpeäntunne kulki mukana. Lotta peitti käsivartensa pitkähihaisiin paitoihin, ja pelkäsi paljastumista. Ja vaikka hän tiedostikin viiltelyn vaarallisuuden, siinä oli jotakin hyvin koukuttavaa. Sen avulla hän koki pääsevänsä pakenemaan vihaa, pettymystä ja itseinhoa.
”Kun siirtää henkisen kivun fyysiseksi, siitä tulee konkreettisempaa – näkymätön tulee ikään kuin näkyväksi. On jostakin syystä helpompaa oikeuttaa itselleen fyysinen kipu kuin henkinen paha olo”, hän kuvailee.
”Oli hetkiä, jolloin koin olevani loputtomassa pimeydessä. Ja silloin ainoa ajatus oli, että on pakko vahingoittaa itseään, ja mitä pahemmin sen parempi. En välillä välittänyt edes siitä, että kuolenko. On pelottavaa tuntea vaikeita tunteita, mutta vielä pelottavampaa on olla tuntematta mitään – välillä on ollut sellainenkin olo. Tämänkaltaisia mielen sairauksia voi ulkopuolisen olla täysin mahdotonta ymmärtää”, hän myöntää.
Vaikeiden perhetilanteiden vuoksi Lotta sijoitettiin lastenkotiin. Hän koki sen myönteisenä käännekohtana elämässään.
”Se oli hyvä ratkaisu. Lastenkodissa sain elää tavallista, turvallista arkea. Siellä oli aikuisia, jotka välittivät ja huolehtivat minusta. Monilla voi olla laitoksista kielteinen kuva, mutta minulla on sieltä hyviä muistoja”, kertoo Lotta.
Lastenkodissa hänen salaisuutensa paljastui, ja siellä siihen myös puututtiin.
”Monet kerrat siellä mietittiin, miten minua voitaisiin auttaa ennen kuin teen itselleni mitään peruuttamatonta. Keksimme ohjaajien kanssa, että aina kun tuntuu siltä, että tekee mieli viillellä, lähetän tyhjän tekstiviestin jollekulle heistä. Siitä he tiesivät tulla huoneeseeni”, Lotta selvittää.
”He juttelivat, istuivat viereen, silittelivät hiuksiani tai kokosivat palapelejä kanssani, kunnes pahin meni ohi. Se auttoi ihan hirmuisesti.”
Lotta kannustaa hakemaan nopeasti apua, jos tulee tarve vahingoittaa itseään millään tavalla.
”Ei pidä jäädä yksin. On aina parempi vaihtoehto hakea apua ajoissa, kuin korjata niitä mahdollisia vammoja ja komplikaatioita jälkikäteen, mitä saattaa seurata”, hän painottaa.
”Esimerkiksi kriisipuhelimeen voi soittaa kellon ympäri, on Sekasin-chattia ja vaikka minkälaista erilaista palvelua nykyään, netistä löytyy paljon tietoa näistä. Apua voi hakea myös terveyskeskuksesta ja esimerkiksi miepä (mielenterveys-päihde)-tiimeistä”, hän luettelee. Kouluissakin on omat kanavansa saada ammattiapua.
”Koululaiset voivat mennä vaikka kaverin kanssa yhdessä opettajan, kouluterveydenhoitajan tai kuraattorin juttusille, ja sitä kautta lähteä purkamaan vyyhtiä. Nykyään on myös etsiviä nuorisotyöntekijöitä, ja monenlaisia muita vaihtoehtoja.”
”Loppumattoman hiljaisuuden yläpuolella vain tähdet, hengitys kristallisoituu iholle, jokainen vuotava haava sulaa kiinni ihoon. Olen valmis, olen tässä, minut on rikottu palasiksi. Auttakaa minua kasaamaan itseni, tehdään se oikein tällä kertaa.”
Miten sitten pitäisi suhtautua, jos huomaa jonkun viiltelevän itseään, vaikkapa oman teini-ikäisen lapsensa? Millaisista merkeistä sen voi huomata?
”Merkkejä siitä, että joku viiltelee, on yleensä ainakin se, että säällä kuin säällä on pitkähihainen paita päällä, jotta jäljet eivät näy. Jälkiä voi olla käsivarsien lisäksi myös missä päin tahansa kehoa”, tietää Lotta.
Huomio voi kiinnittyä myös siihen, että kaikki harrastukset ja toiminta, joissa ollaan vähissä vaatteissa jää usein pois – kuten uiminen, saunominen ja rannalla käynti. Partateriä saattaa kulua yhtäkkiä normaalia enemmän, tai teräviä esineitä kadota kotoa. Nuori saattaa muuttua sulkeutuneeksi, pahantuuliseksi ja vältellä kosketusta.
”Se liittyy siihen, että pelätään, että koskettaessa osutaan haavoihin.”
Jos epäilee, että joku viiltelee itseään, kannattaa puuttua asiaan.
”Asian voi ottaa puheeksi tiedustelemalla, onko mielen päällä jotain, mistä haluaisi jutella. Voi myös ihan suoraan kysyä, onko ollut itsetuhoisia ajatuksia tai masentunut olo. Jos puhuminen tuntuu vaikealta, voi pyytää kertomaan asioista kirjoittamalla”, Lotta neuvoo.
”Tärkeintä olisi saada keskusteluyhteys auki. Syyllistäminen, suuttuminen tai tuomitseminen eivät toimi, ne vain pahentavat tilannetta”, hän muistuttaa.
Korvaavan toiminnan miettiminen jo etukäteen niihin tilanteisiin, joissa tulee tarvetta viiltelyyn, on tarpeellista – kuten Lotan kohdalla lastenkodissa tehtiin.
”Ammattiapu on tarpeen – se yhdistettynä läheisten tukiverkkoon toimii parhaiten. Haluan myös korostaa sitä, että vanhempien tai kenenkään ei tarvitse ottaa paineita siitä, että pitäisi osata sanoa juuri oikeat sanat, ja tehdä kaikki jotenkin ”oikein”. Tärkeintä on, että nuorta ei hylätä tai jätetä yksin. Osoitetaan rakkautta, ja etsitään yhdessä apua.”
Tilanne on luonnollisesti kuormittava myös huolestuneille läheisille.
”Heidänkin on hyvä muistaa pitää huolta myös omasta jaksamisestaan, ja hakeutua esimerkiksi vertaistukiryhmään.”
”Musta sieluni, pikimusta, täynnä kipua ja surua – sairauden merkit käsivarsissa, jaloissa, ympäri kehoa. Taivas, taivas, kohti taivasta.”
Viiltelystä tulevat haavat eivät nekään ole leikin asia.
”Olivatpa haavat pieniä tai suuria, ne kannattaa aina hoitaa ja puhdistaa hyvin. Paranemista pitää tarkkailla, ja käydä näyttämässä lääkärille, jos yhtään näkyy tulehtumisen merkkejä”, korostaa Lotta.
”Mitättömältäkin vaikuttava naarmu voi johtaa tulehdukseen, ja jopa verenmyrkytykseen – pahimmillaan on jouduttu tekemään amputaatioita. Haavat voivat vaatia antibioottikuurin, ompeleita, liimaa, tai teippausta – joten ne kannattaa hoidattaa.”
Lotan kohdalla itsetuhoisuus on ollut niin vakavaa, että hän on ollut useita kertoja sairaalahoidossa. Joskus hän on soittanut itse itselleen ambulanssin. On suoranainen ihme, että hän on vielä hengissä. Toistuva verenvuoto on johtanut anemiaan.
”Punasolutankkauksia on tarvittu monesti. Haavoja on teipattu ja ommeltu umpeen. Tulehduksia ja komplikaatioita on ilmennyt, ja tulen kärsimään loppuelämäni hermovaurioista molemmissa käsissä, sekä tuhansista arvista ympäri kehoa”, hän sanoo vakavana.
”Mitä enemmän arpikudosta tulee, sitä vähemmän iho pystyy enää korjaamaan itseään, niin kuin terve kudos pystyy.”
Viiltelyn vaarallisuutta ei tulisi koskaan vähätellä.
”Ei pidä tuudittautua siihen ajatukseen, että siinä ei voisi käydä pahasti – koska kyllä voi. Siihen voi ihan oikeasti kuolla. Ei tarvitse kuin viiltää vahingossa liian syvälle”, huomauttaa Lotta.
”Omalla kohdallani paranemisen tie ei ole ollut helppo tie, vaan hyvin pitkä ja vaikea. Ja voin kertoa, ettei se ole vieläkään päätöksessään.”
Lotta käy Kelan vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen psykoterapiassa viikoittain. Yksi kantava voima on ollut myös usko, ja kristittyjen seurakuntaystävien tuki ja rukoukset. Taipumus viiltelyyn ei ole hävinnyt kokonaan, vaan kulkee edelleen mukana. Terään tulee edelleen toisinaan tartuttua.
”Oma keskeneräisyys ja rikkinäisyys on pitänyt hyväksyä, ja ajatella, että olen hyvä ja arvokas tällaisena kuin olen. Pala palalta minusta voi tulla ehjempi ja vahvempi.”
Viiltelyn tieltä on vaikea kääntyä ympäri, vaikka sitä varmasti jokainen saman kokenut toivoisi. Se on kuitenkin mahdollista.
”Jos itse voisin mennä ajassa taaksepäin, en koskaan tekisi sitä ensimmäistäkään viiltoa. Mennyttä ei kuitenkaan voi muuttaa, siitä voi vain oppia. Toivon sydämestäni, että joku näiden asioiden kanssa taisteleva saa tarinastani jotakin ajateltavaa – ja rohkaistuu hakemaan apua”, Lotta sanoo.
”Jokaisessa päivässä on joku asia, mistä voi olla kiitollinen, se voi olla joku ihan pienikin asia. Kannattaa aina muistaa, että jos tänään oli huono päivä, niin huonossakin päivässä on vain 24 tuntia. Sen jälkeen tulee taas uusi päivä, ja uudet 24 tuntia täynnä mahdollisuuksia. Älä luovuta.”
”Olisinpa havahtunut aiemmin, puhunut enemmän, tehnyt vähemmän, huutanut lujemmin, olisinpa rakastanut itseäni enemmän.”
(Toim. Huom. Haastateltavan nimi on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi. Kursiivilla kirjoitetut katkelmat ovat otteita Lotan synkkinä hetkinä kirjoittamista runoista.)
