Harrastukseni JunnuValepan puheenjohtajana avasi minulle mahdollisuuden päästä tutustumaan Olympiakomitean tähtiseurapäivillä suomalaisten lasten ja nuorten urheilun nykytilaan. Jyväskylän yliopiston terveyden edistämisen professori Sami Kokko piirsi havahduttavan kuvan liikunnan vähenemisestä.

Kaksi kolmasosaa lapsista ja nuorista liikkuu liian vähän. Ekaluokkalaisista puolet saavuttavat liikuntasuositusten mukaisen määrän liikettä viikossa, mutta yläkoulun loppuun mennessä luku putoaa viiteen prosenttiin. Suosituksissa ei puhuta tavoitteellisesta kilpaurheilusta vaan tasosta, joka edistää ja ylläpitää terveyttä.

Kouluikäisten lasten tulisi harrastaa monipuolista liikuntaa 1–2 tuntia päivässä. Seuratoimintaan osallistuvat lapset ja nuoret liikkuvat enemmän kuin osallistumattomat, mutta silti kaikki eivät yllä suositusten liikuntamääriin. Jos liikettä voidaan lisätä pienissä paloissa kotona, koulumatkoilla, harrastuksissa ja muuna vapaa-aikana, saadaan viikossa paljon aikaan.

Voisiko aamulla kouluun tai illalla harrastukseen mennä pyörällä tai jalan? Vartin aktiivinen koulumatka kaksi kertaa päivässä viitenä päivänä viikossa tuo 2,5 tuntia liikettä viikkoon. Pleikkasession korvaaminen kaveriporukan pihapeleillä tuottaa helposti ainakin yhtä paljon liikuntaa.

Kun menestyneet kilpaurheilijat ovat arvioineet omia harjoitusmääriään 12–14-vuotiaina, vastauksissa korostuu omatoimisen harjoittelun ja muun liikunnan merkitys. Esimerkiksi tennismestari Jarkko Niemisen viikkoon mahtui 7 tuntia ohjattua harjoittelua, 2 tuntia omatoimista treeniä sekä 24 tuntia muuta liikuntaa.

Seuraurheilun aloitusikä on laskenut rajusti: ohjattu urheilu aloitetaan Suomessa keskimäärin 6-vuotiaana. Yhteen lajiin erikoistuminen tapahtuu jo 8 ikävuoden aikaan ja liikuntaharrastuksesta aletaan luopua 11-vuotiaana. Hyvä kysymys on, kuinka me urheiluseuroissa pystymme vastaamaan muutokseen.

Yli 60 prosenttia ekaluokkalaisista harrastaa liikuntaa jossakin seurassa. Seuratoimintaan osallistuminen on yleisempää kuin aikaisemmin. Kuitenkin turhan moni luopuu harrastuksesta, turhan aikaisin. Harvassa lajissa on päästy vielä paljon perusteita pidemmälle ennen 11 ikävuotta.

Parhaimmillaan tiivis kaveriporukka, joukkueen hyvä yhteishenki ja yhdessä koetut pelireissut menestyksineen, tappioineen, yhteisine aamupaloineen ja pitkine ajomatkoineen luovat yhteisön, johon halutaan kuulua. Sama logiikka pätee myös yksilölajeissa, jossa lajiyhteisö, seurakaverit tai valmennusryhmä muodostavat oman porukan.

Pidän keskeisenä menestyksen mittarina sitä, kuinka moni viihtyy omassa joukkueessa ja pysyy lajin parissa vähintään murrosiän yli.

Esimerkiksi JunnuValepan B-tyttöjoukkue Explorer on kasvanut hyvähenkiseksi 14 pelaajan yhteisöksi, jossa lajin pariin on ollut helppo tulla myös yläkouluikäisenä. Sastamalan kaupunki muisti toissa vuonna joukkuetta harrastejoukkueen tunnustuspalkinnolla ja stipendillä.

Lasten liikkumisen lisäämiseen tarvitaan laajaa kotien, seurojen ja koulujen yhteistyötä. Jo pienillä muutoksilla voidaan saada aikaan isoja vaikutuksia. Niiden vaikutukset kestävät vuosikymmeniä.

Kirjoittaja on JunnuValepan puheenjohtaja Jaakko Pirttikoski.