Perjantaina aamupäivällä se iskee. Levottomuus. Normaalisti tähän aikaan teen lähtöä Sylvään koululle Vanhan kirjallisuuden päivien avajaisiin. Mitä nyt, kun kirjapäivät ovat virtuaaliset? Ei tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä, ei mahdollisuutta nykäistä kiinnostavaa esiintyjää hihasta, ei rönsyileviä keskusteluja. Ei yllättäviä kohtaamisia, ei kirjojen paljoutta ja lukuaarteiden metsästystä. Voin katsella videoklippejä kotona.
En ollut valmistautunut tähän. Paikallismedian toimittaja ehtii vuosikymmenessä leipiintyä moneen asiaan. Taas tätä samaa, taas samat naamat, sama muutosvastarinta. Mutta nyt ahdistaa. Penteleen koronavirus, kesä ei ole kesä ilman kirjapäiviä.
Kenties Kulttuuritalo Jaatsille on kerääntynyt kirjanystäviä seuraamaan verkkolähetystä. Sieltä löytyy varmasti joku, joka voi jakaa tyhjyyden tunteeni. Jaatsille saapuessani huomaan, ettei aivan kaikki ole toisin. Iloinen kulttuuripalvelupäällikkö, toiminnanjohtaja Päivi Mäki-Kerttula toivottaa tervetulleeksi Vanhan kirjallisuuden päiville. Mäki-Kerttula ja tuottaja Iida-Amalia Nikkilä eivät tee poikkeusta, vaikka livetapahtumaa ei ole. He ovat sonnustautuneet kirjapäiväpaitoihin, jotka tosin markkinoivat nyt Jaatsilla olevaa näyttelyä: Vanhan kirjallisuuden päivät 1985–2020.
Istumme Mäki-Kerttulan kanssa seuraamaan avajaisia. Tapahtuman avaa Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry:n hallituksen puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää. Hän istuu kotipihallaan 200 kilometrin päässä, mutta tietää mitä sanoa: ”Siellähän te olettekin, ruutujen äärellä. Arvasinhan minä, että tulette taas kirjapäiville. Mutta mielenne on Sylvään koulun juhlasalissa, ja siellä se on minunkin mieleni.”
Majander-Reenpää toteaa, miten kirjat innoittavat meitä. Hän mainitsee, miten monet antikvariaatit tarjosivat poikkeusaikana ravintoa lukunälkään ja kauppaa tehtiin verkon välityksellä.
Mietin, miten Sastamalassa Atikwariaatti Tyrvää piti ovensa auki silloinkin, kun kirjastot olivat kiinni. Tein kuten oletettavasti moni muukin: siivosin kirjahyllyni, vein kassikaupalla opuksia Jokkelle ja sain uusia tilalle. Tuntuu hienolta, että virtuaalikirjapäivien aikaan on tarjolla myös jotakin konkreettista: Jaatsin näyttelyssä komeilee Antikwariaatti Tyrvään myyntipöytä. Kuin kainosti muistuttaen myös siitä, että Vammalassa on vanhoja kirjoja tarjolla muulloinkin kuin vain yhtenä kesäviikonloppuna.
Olen saanut jo etukäteen vihiä Warelius-palkinnon saajista. Korkeatasoista tietokirjallisuutta pitkään julkaissut sympaattinen Vivi-Ann Sjögren on varmasti palkintonsa ansainnut. Mutta en voi sille mitään, osa puheesta menee ohi, koska keskittymiseni herpaantuu. Odotan jo seuraavaa esiintyjää. Jos joku ei innostu Esko Valtaojan puheista ja seurasta, hän on idiootti. Tai ehkä idiootti on se, joka antaa mahdollisten viisauksien mennä ohi, koska odottaa pian kuulevansa jotakin vielä fiksumpaa. Nooh, ainahan voin katsoa ohjelmanumeron YouTubesta uudestaan.
Esko Valtaoja tervehtii meitä työhuoneestaan. Taustalla näkyy valtavasti kirjoja.
”Kuten kuvastakin näkyy, elän täysin kirjojen maailmassa. En voi kuvitella elämääni ilman kirjallisuutta, varsinkaan ilman tietokirjallisuutta kertomassa kaikesta siitä ihmeellisestä, kauniista, hauskasta mitä tämä maailma pitää sisällään.”
Valtaoja on otettu saamastaan tunnustuksesta. Hän sanoo, että on halunnut muistuttaa suomalaisia lukemisen ja tietämisen tärkeydestä. ”Tietäminen on riemastuttavaa luulemisen sijaan.” Niinpä.
Katson Päivi Mäki-Kerttulaa, hän ymmärtää: ”Esko on niin ihana.”
Vilkaisen kelloa, on paras palata ohjelman pariin myöhemmin. Jaatsin näyttely vie ansiokkaasti menneisiin vuosiin ja tapahtuman historiaan. Mustavalkoisissa valokuvissa on hilpeää menoa Kirjatoukkain ehtoohuveista. Tunnistan nuoren Kaari Utrion sekä Kai Linnilän. Ehkä myös Satakunnan Kansan legendaarisen kulttuuritoimittajan, Johnny Kai Forssellin, joka jututtaa Harri Holkeria.
Näyttelyyn kootut lehtileikkeet kertovat osaltaan kirjapäivien tarinaa. Mauri ja Tarja Kunnaksesta kertovan jutun otsikko väittää, että Vammala on maailman napa. Pakko kai uskoa, kun lehdessä niin sanotaan. Sijansa näyttelyssä on myös Alueviestin Kirjaviesteillä.
Juhlasalissa pääsee elävän kuvan välityksellä aikamatkalle. Ihmisten hiustyylit ja vaatteet kielivät 1980-luvun puolivälistä. Kalevi Sorsa puhuu: ”Jos on lapsena rakastunut kirjaan, ei siitä koskaan pääse yli.” Sydänalassa läikähtää.
Iida-Amalia Nikkilä on tehnyt ison työn digitoidessaan vanhat vhs-nauhat ja Niko Tiainen koostaessaan niistä kokonaisuuden näyttelyyn.
Teemajulisteet puolestaan kertovat, miten monipuolisesti tapahtumassa on vuosien varrella sukellettu eri aiheisiin ja aikansa ilmiöihin. Ilokseni julisteita saa ostaa. Voisin vuorata niillä olohuoneeni, mutta kotona aikeeni torpattaisiin. Tyydyn kahteen, toisessa on upea Rudolf Koivu -kuvitus. Nikkilä lähtee tönkimään varastoa, josko niitä löytyisi lisää.
”Ei näitä ole näyttelykappaleen lisäksi kuin tämä yksi. Löysit kuin löysitkin kirjapäiväaarteen”, hän nauraa.
Kulutin työaikaani kirjapäivällä tänä suvena matkoineen kaikkineen yhteensä 1,5 tuntia. Ei huono. Tehokkuus on toimittajan työssä nykyään mannaa. Ehkä ensi vuonna kuitenkin pidemmän kaavan mukaan – toivottavasti.
