Viime vuonna Punkalaitumen Illossa vuonna 1947 syntyneeltä ja nykyisin Naantalissa asuvalta Irja Aro-Heinilältä ilmestyi Tansania-sarjan aloittanut romaani Kun emme mitään muuta voi (Warelia). Alueviestille Aro-Heinilä kertoi tuolloin, miten paljon hänen sisältään oli kirjoitusprosessin aikana kummunnut kiukkua ja epätoivoa naisiin kohdistuvan väkivallan vuoksi.

Kirjasarjan toinen osa Katso minäkin olen elossa julkaistiin toukokuussa, ja se jatkaa tansanialaisten tyttöjen ja naisten tarinoiden kertomista suomalaisten ja paikallisten ihmisten näkökulmista.

Kirjassa nuori masai-nainen Rose on valmistunut tuomariksi ja työskentelee Iringan paikallisessa tuomioistuimessa. Lapsuudessaan satutettu Rose haluaa parantaa tyttöjen ja naisten elämää.

”Tätä kakkoskirjaa kirjoittaessani hämmästelin sitä, miten paljon tietoa tansanialaistyttöjen elämästä olin imenyt itseeni ja miten kevyesti se purkautui kirjaksi. Heistä kertoessani en joutunut pähkäilemään. Toista oli, kun kirjoitin samalla Kaarlon tarinaa ja hänen kasvuaan vastuulliseksi mieheksi. Siinä kohdassa, jossa Kaarlo ja pieni tyttö, Ombeni, kohtaavat, tiesin, että Kaarlon tarina selkiää minulle. Tyttö sai opettaa hänelle elämän perusasioita ja sitkeää toivoa paremmasta”, Aro-Heinilä taustoittaa kirjoitusprosessiaan.

Vuorilla asuvan Ombeni-tytön elämässä tapahtuu niin paljon pahoja asioita, että kirja on välillä pakko laskea käsistä. Aro-Heinilä kertookin olevansa vihainen naisiin ja tyttöihin kohdistuvasta henkisestä ja ruumiillisesta väkivallasta.

”On aivan järkyttävää, mitä jotkut pienet tytöt joutuvat kokemaan elämässään. Sitä ei tapahdu vain Tansaniassa, vaan kaikkialla maailmassa, myös Suomessa. Onneksi insestin ja pedofilian uhrit ovat alkaneet itsekin avautua kokemuksistaan. Kuulin juuri äsken suomalaisen naisen kertomuksen siitä, miten hän oli joutunut lapsuudessaan hyväksikäytetyksi. Tuntui kauhealta, mutta samalla hyvältä. Hyvältä siksi, ettei hänen tarvinnut kantaa kokemaansa yksin. Tansanialaisessa maailmassa yhteisö kantaa ja kannattelee jäseniään omalla tavallaan, omien perinteiden mukaisesti”, Aro-Heinilä toteaa.

Irja Aro-Heinilä on asunut pitkään Afrikassa. Hän on työskennellyt opettajana Keniassa 1980-luvulla ja Tansaniassa 1990-luvun lopulla. Tansaniassa Aro-Heinilä työskenteli useita vuosia Morogoron hiippakunnan naistyön johtajana. Hän on ollut myös perustamassa Tansaniaan tyttöjen turvakoti Kimbiliota.

Aro-Heinilä tietää, että kehitystä on tapahtunut siellä, missä koulutusta on saatavissa. Köyhillä alueilla taas mennään helposti taaksepäin.

”Tulisi myös tehdä korruption vastustamistyötä, ja opettaa hyvää hallintoa. Tansaniaa katsellessani huomasin, miten pohjoisessa Tansaniassa yli 150 vuotta sitten lähetystyön seurauksena alkanut koulutus on muuttanut ihmisten elämää ja oloja huomattavasti. Se on kuin eri maa, kun katson sitä eteläisen Tansanian näkökulmasta. Omalla kohdallani suurin este on ollut rahan puute. Kompastun siihen jatkuvasti, kun yritämme saada rakentamallemme tyttöjen turvakoti Kimbiliolle varoja toiminnan tukemiseen”, hän suree.

”Eteenpäin katsovalla sitkeydellä tapahtuu kuitenkin muutosta parempaan. Tässä romaanissa vaatimattomissa oloissa elävät pienet ihmiset saavat sitä aikaan. Pienestä kasvaa toiveikasta suurta”, hän jatkaa.

Tansania-sarjan kolmas osakin on ollut Aro-Heinilällä valmiina jo pitkään.

”Se odottaa vielä Warelian kustannustoimittaja Salla Yli-Erkkilän toimenpiteitä. Tämäkin kirja kertoo samojen henkilöiden vaiheista kuin edellisetkin. Siinä vilautetaan naisten turvakodin tarpeellisuutta, suurten rakkauskertomusten lisäksi. Oikeastaan koko kirjasarja on rakkaustarina”, Aro-Heinilä kuvailee.

Viime vuonna Aro-Heinilä esiintyi Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä, tulevana viikonloppuna hän tulee sinne vain viihtymään.

”Nappaa rohkeasti hihasta kiinni. Hyvässä lykyssä voit saada nimmarin ostamaasi kirjaan”, hän naurahtaa.