Joskus kauan sitten perinteisissä vanhainkodeissa oli tavallista, että niissä asui vuosia, jopa vuosikymmeniä iloisia huru-ukkoja ja -akkoja. He olivat monesti ilopillereitä, joista hoitajatkin saivat voimia. Nykyisin vanhukset asuvat omissa kodeissaan niin pitkään kuin suinkin on mahdollista. Pitkän elämän viimeisiksi vuosiksi, tai kuukausiksi, vanhukset muuttavat tehostettuun palveluasumiseen. Hoivakoti on heidän viimeinen asuinsijansa.

Hoivakodin asukkaat saavat muutakin kuin ruokaa ja nukkumapaikan. Heille järjestetään vaikkapa leipomishetkiä, virkkausta, jumppaa, haitari- ja pianomusiikkia, lauluhetkiä, hartaustilaisuuksia ja ulkoilua. Ulkoilussa vapaaehtoiset henkilöt ovat kultaakin kalliimpia, koska henkilökunta ei aina kerkiä, vaikka haluaisikin. Vaikka asukkaat kovin monesti ovatkin jo huonokuntoisia ja dementoituneita, niin nauruakin löytyy. Myös niitä iloisia hetkiä, kun vanhukset juttelevat hoitajille menneiden vuosikymmenten kokemuksistaan. Ne ovat varmasti yksiä palkitsevia hetkiä.

Koittaa kuitenkin hetki, kun vanhus uupuu niin, että tehdään saattohoitopäätös. Se on omaisille raskas hetki. Vanhusten hellä saattohoito vaatii hoitajilta paljon, etenkin rakkautta työhönsä ja ihmisiin. Juttelu, käden silittäminen, huulien kostuttaminen ja hyvin useita kertoja vanhuksen kääntäminen sängyssä ovat niitä viimeisiä hoivatöitä. Ja tuntuu siltä, että hoitajille saattohoito ei välttämättä ole vain työtä, vaan halua tehdä viimeinen palvelus asukkaalle.

Kaiken keskellä hoitajat huomioivat myös omaiset. Heille löytyy aina aikaa, vaikka hoitajilla sitä ei liikaa olekaan. Vanhuksen tilannetta seurataan jatkuvasti ja voimien hiipumisesta kerrotaan omaisille. Kysytään, saako pappi tulla katsomaan. Kun pappi tulee, niin hän rukoilee tai antaa vanhukselle siunauksen. Tämä tapahtuu usein elämänliekin palaessa jo hyvin pienellä liekillä.

Kun aika koittaa, niin henkilökunta järjestää pienen muistotilaisuuden, kun vanhus on laitettu kuntoon viimeistä matkaa varten.

Kaunista. Näin ainakin Jussinkodilla Sastamalassa.