Viime viikolla, äitienpäivän alla, julkaistiin tieto, jonka mukaan Suomi on maailman paras maa äideille. Maailman äitien tila -raportissa oli vertailtu maita sen mukaan, miten hyvin ne ovat onnistuneet tai epäonnistuneet äitien tukemisessa. Toiseksi tässä vertailussa tuli Ruotsi ja kolmanneksi Norja. Rankin maa äideille on Kongon demokraattinen tasavalta.
Itse sain viettää ihanan äitienpäivän, johon kuului aamupala sänkyyn tarjoiltuna ja myöhemmin kauniisti katetun ruokapöydän ääreen istuminen. Perhe oli hoitanut myös kauppa-asiat, joten olin normaaleista rutiineistani onnellisesti ulkoistettu. Kiitollisin mielin olin erityisesti siksi, että saan olla äiti ja että minulla itsellänikin on äiti.
Lukemani artikkeli kanssasisarista, syyrialaisista äideistä, kosketti kuitenkin syvältä ja muistutti elämän epäreiluudesta onnellisena äitienpäivänäkin. Suomen Unicefin tiedotuspäällikkö oli vieraillut Libanonissa tutustumassa Syyrian sisällissotaa paenneiden lasten ja äitien arkeen ja kirjoittanut äitienpäivän kunniaksi kirjeen äidiltä äidille. Miten onnettomissa olosuhteissa nuo naiset joutuvatkaan huolehtimaan lapsistaan ja millaista murhetta he kantavat pienokaisistaan, jotka pelkäävät ja oireilevat pitkän sodan seurauksena. Meistä kukaan tuskin osaa edes kuvitella sellaista elämää, joka on jatkuvaa kamppailua seuraavaan päivään selviytymisestä.
Tuo kirje loppui toteamukseen: “meitä äitejä on maailmassa onneksi paljon ja yhdessä me voimme tehdä hyväksenne paljon.”
Meistä jokainen voi tehdä hyvää. Tästäkin lehdestä löytyy ainakin kolme hyvää esimerkkiä. Lue sivulta 33, miten tavallisen kotiäidin sydämelle laskettu halu saada auttaa Afrikassa asuvia lähimmäisiä toteutui. Sivulla 26 kerrotaan Sastamalan Annastuunista, jotka ilahduttivat vanhuksia viemällä näitä torille kahvittelemaan sekä tempauksesta Sastamalakodilla.
Ympärillämme on paljon myös hyviä ja hienoja asioita. Ne ansaitsevat tulla kerrotuksi.
