Tämä on kalajuttu. Kavereitten kanssa pyydettiin lohta sitkeästi Tenojoella kolmen asteen lämpötilassa, rankkasateessa ja pohjoistuulen ryydittämänä. Eipä ollut paljon tapahtumia. Sitten ystävän vapa notkahti merkiksi siitä, että perhoon oli tarttunut jotakin. Kaksikymmentä minuuttia taistelua kalan ja miehen välillä. Se päättyi miehen voittoon tällä kertaa.

Rannalle saatiin lohi. Sellainen vajaan kymmenen kilon köriläs, tarkalleen ottaen tasan yhdeksänkiloinen. Komea kala. Olihan tuota kamppailua mukava katsella, mutta kyllä sillä koolla on sittenkin mittavasti väliä. Kaverin kala oli isompi kuin itse on koskaan saanut. Vähän siinä kateus hiipi mieleen, ja pysyykin siellä ainakin ensi kesään saakka. Ja toinenkin kaveri sai lohen, onneksi pienemmän. En saanut mitään ja sen näkee naamasta.

Pohjoisen Suomen selkosilla on melkoisesti vielä sorateitä. Karigasniemestä Angeliin ja sieltä edelleen Inariin sorapolkua on kymmeniä kilometrejä. Eipä haittaa, sillä teitä hoidetaan. Niitä karhutaan usein, jotta pinta pysyy kunnossa. Paluu eteläisen Suomen Sastamalan sorateille oli ankea. Ei ollut karhu teillä liikkunut. Montut louskuttivat hampaita yhteen ahkerasti ja teillä oli pakko risteillä puolelta toiselle suurempia kuoppia varoen. Mutta niinhän se on, että pohjoisessa kaikki on toisin, siis paremmin.

Ja sitten vielä se perhanan sote. Jälleen vuosi lisää löyhässä hirressä roikkumista. Siis ainakin vuosi. Jos jotakin hyvää sotkusta etsii niin se kohdistuu esimerkiksi Sastamalan yhteistoiminta-alueen sosiaali- ja terveyslautakuntaan. Se sai jatkoaikaa vuoden. Kausi onkin yllättäen 2,5 vuotta. Niin. Siinä löyhässä hirressä ovat tietenkin etenkin Kiikan vanhainkodin asukkaat. Kodin elämä on sidottu soteen jo aikoja sitten, vaikka mitään sotea ei olekaan. Ja mitenkähän nyt käy Pehulaan ajatellun yksityisen hoivakodin?