Kylläpä Veeaa väsyttää, miettii Hanna Tapanila.

On kesäkuu 2017, ja viikon päästä vietetään juhannusta. 7-vuotias Veea ja hänen pari vuotta vanhempi isoveljensä Veeti pelaavat kesän ensimmäisessä jalkapalloturnauksessa. Veetillä on vielä peli käynnissä, kun Hanna huomaa tyttärensä nukkuvan kentän laidalla.

Väsymys ei ole ainoa oire, jonka äiti on Veeassa kevään aikana havainnut. Ennen niin iloisen ja aurinkoisen tytön käytös on muuttunut, ja esimerkiksi tavallinen hampaidenpesutilanne on päättynyt raivokohtaukseen. Pari kertaa Veea on huomauttanut fyysisestä oireesta: hän kertoo näkevänsä kahtena.

Hanna laittaa oudot muutokset väsymyksen piikkiin, mutta ei mahda mieleen hiipivälle huolelle mitään. Iltaisin hän etsii tietoa internetistä ja saa pysäyttävän vastauksen. Oireet voivat viitata väsymykseen tai karsastukseen, mutta myös aivokasvaimeen. Viimeistä vaihtoehtoa hän ei halua edes miettiä.

Jalkapalloturnauksen jälkeen Veea ja Veeti matkustavat kotoaan Sastamalan Karkusta Oulussa asuvan isänsä luokse. Menee pari päivää, kunnes lasten isä soittaa Hannalle ja kysyy, onko tyttö valitellut häiriöitä näössään. Parissa päivässä tilanne menee niin huonoksi, että Veean tasapaino häiriintyy, hän nukahtelee, eikä saa pidettyä lusikkaa kädessään. Isä soittaa päivystykseen ja saa käskyn kuljettaa lapsi Oulun yliopistolliseen sairaalaan.

Ensin Veealla epäillään aivoverenvuotoa, mutta lisätutkimukset sulkevat sen pois. Magneettikuvien jälkeen, neljältä aamuyöllä, tulee tuomio: aivokasvain.

Ei toivoa

”Tilanne ei ollut millään lailla lupaava”, muistelee Hanna Tapanila lokakuussa 2018. Hän istuu kotisohvallaan Karkussa ja silittelee juuri päiväunilta herännyttä kuopustaan, 10 kuukautta vanhaa Aamosta. 10-vuotias Veeti on syyslomalla, ja pelaa vieressä konsolipeliä jumppapallon päällä pomppien.

Toista lomalaista talossa ei enää ole. Veea nukkui pois tässä samassa huoneessa kuluvan vuoden helmikuussa.

Veean diagnoosiin ei mahtunut juurikaan toivoa. Kasvain, aivorungon gliooma, oli kiinnittynyt pikkuaivoihin. Se oli pahanlaatuinen ja tehnyt jo etäpesäkkeen kaulalle. Haastavan sijainnin vuoksi leikkaaminen ei tullut kyseeseen. Veea sai kuuden viikon ajan sädehoitoa ja myöhemmin vielä sytostaatteja. Hoidoilla ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta.

Pikkuveli Aamos syntyi 10. joulukuuta, ja sen jälkeen Veean kunto romahti. Tytön piti saada seuraava sytostaattiannos 19. joulukuuta, mutta siitä luovuttiin, sillä Veean puhe alkoi huonontua ja hengitys käydä työläämmäksi. Hyvin nopeasti häneltä meni liikuntakyky ja pian myös näkö.

”Siihen saakka kommunikoimme kuvakorteilla, mutta lopulta jäljelle jäivät yksinkertaiset kysymykset ja niihin vastaaminen kädenpuristuksella.”

Veean ja perheen toive oli, että tyttö pääsisi kotiin. Se järjestyi, ja Veea ehti olla kotihoidossa nelisen viikkoa. Hän nukkui pois torstaina 1. helmikuuta 2018. Kuolinaika oli kello 12.43.

“Veeti pääsi koulusta 12.15 ja oli kotona puoli yhden jälkeen. Ihan kuin Veea olisi halunnut odottaa, että veli saapuu kotiin”, Hanna miettii.

Tulevaisuus katosi

Veean kuolemasta on nyt kulunut yhdeksän kuukautta. Hanna Tapanila kuvailee mennyttä vuotta absurdiksi. Kahden lapsen äidistä tuli ensin kolmen lapsen äiti, nyt kotona on taas vain kaksi lasta.

Veean kuoleman jälkeen Hannalla oli vahva tunne siitä, että hän haluaa lähteä perässä.

”Nyt jälkikäteen tajuan, kuinka kohtuuton ratkaisu olisi ollut. Ymmärrän silti hyvin vanhempia, jotka sen päätöksen tekevät.”

Tulevaisuus katosi, kun lapsi sairastui, siltä Hannasta tuntuu. Enää ei ole muuta mahdollisuutta, kuin mennä eteenpäin päivä kerrallaan ja yrittää elää tässä hetkessä. Surun vaiheet ovat olleet moninaiset ja niiden ansiosta Hannasta ja hänen perheestään on hioutunut entistä vahvempi tiimi.

Veea on läsnä ajatuksissa ja puheissa päivittäin, ja seuraa hymysuisena muun perheen edesottamuksia olohuoneen seinälle kiinnitetystä valokuvasta. Toisinaan tyttö ilmestyy Hannan uniin ja se on äidistä kuin lottovoitto.

Unessa halataan aina lujasti.

Lue koko juttu keskiviikkona ilmestyvästä Alueviestistä.