Puristan kädessäni 1980-luvun loppupuolella valmistettua Barbie-nukkea, johon olen toteuttanut parturointivimmaani. Sen pitkät, vaaleat kutrit vaihtuivat aikoinaan – omasta mielestäni tyylikkäästä kerroksittain leikattuun – polkkamalliin. Äitini muistaa varmasti vielä sen joululahjaksi saamani nuken, jolle taiteilin vihreän siilitukan.

Olen nukkeni kera menossa lelutohtorin vastaanotolle. Pakko myöntää, että vähän jännittää. Milllainen on aikuisten lelupäivä?

Herra Hakkaraisen talossa meitä on koolla seitsemän naista. Tuija-Maija Pullisen Barbie on 1960-luvun mallia ja eroaa omastani niin ulkonäön kuin vaatetuksen puolesta. Oma ”Brookeni” on verhoutunut pinkkiin juhlaunelmaan, jota koristavat hopeiset tähdet. Pullisen Barbien mekko on hänen isänsä kravatista räätälöity.

”Isän kravateista sai nukeille hienoja iltapukuja. Tosin isä ei siitä aina tykännyt”, Pullinen toteaa.

Viriää rönsyilevä keskustelu. Nuppineuloista sai Barbie-nukeille hyvät korvakorut ja huiveista asuja, miehiä oli leikeissä aina liian vähän.

”Ikuinen miesongelma. Yhdellä Kenillä oli monta roolia, ja naiset vaihtuivat lennossa”, miettii Tella Pohjanterho.

Oli myös sellaisia lähes onttoja halpisnukkeja, jotka muuntuivat leikeissä miehiksi, sillä niiden rinnat sai litistettyä.

Monet meistä muistavat värkänneestä nukeille koteja laatikoista, kirjoista, huonekaluista. Erikoisimpia älynväläyksiä lienee Corona-pöytä, johon sai monta asuntoa saniteettiloineen. Pöydän kulmissa sijaitsevat reiät taipuivat pienellä tuunauksella wc-pöntöiksi.

Lelut vaihtuvat, leikki pysyy

Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen koulutusohjelman digitaalisen kulttuurin oppiaineen luotsaaman Pori Laboratory of Playn, eli PLoP:in tutkimuspäällikkö, tohtori Katriina Heljakka kuuntelee jutusteluamme ja esittää välillä tarkentavia lisäkysymyksiä. Heljakan mukaan erilaisten materiaalien hyödyntäminen ja mielikuvitusmaailmojen rakentaminen on leikille ominaista – olivatpa lelut sitten käpylehmiä, Lego-palikoita tai nukkeja.

Kun lapsi varttuu, roolileikin osuus yleensä vähenee, mutta erilaisten maailmojen luominen tai lelujen järjestely saattaa kiinnostaa vielä aikuisenakin. Esimerkkinä Heljakka mainitsee nukkekotiharrastajat.

Lelutohtorin vastaanotolla vahvistuu ajatus, ettei intoni nukkejen parturointiin ole lainkaan tavatonta.

Vauvanukkeja puettiin ja hoivattiin, mutta ne joutuivat myös potilaan rooliin. Tuija-Maija Pullinen on operoinut vauvanukelleen aukon, josta nuken suuhun laitettu neste pääsee ulos. Selvästi nykyisten Babybornien idea syntyi jo 60-luvulla.

Heljakka kertoo, miten populaarikulttuuri on nykyään demonisoinut muun muassa antiikkinuket. Tunteeko kukaan vastaanotolla nukkekammoa?

En tunnusta, mutta Child’s Play -kauhuelokuvien Chucky on peruuttamattomasti tärvellyt suhteeni Barbieita suurempiin nukkeihin.

Kännykät lisänneet leluturismia

Tella Pohjanterhon matkassa maailmalle on päässyt Imppa, jääkarhu-käsinukke. Impan Interrail-seikkailut ovat tallentuneet kameran filmille. Tohtori Heljakka puhuu leluturismista, joka on kännyköiden aikakaudella yleistynyt.

Moni varmasti muistaa ranskalaisen Ameliè-elokuvan, jonka nimihenkilö saa mystisiä, puutarhatontun lähettämiä postikortteja tunnetuista turistikohteista. Elokuva lienee osaltaan lisännyt aikuisväestön intoa leluturismiin.

Oma lelukulttuurin muotonsa on Pullip-nukkejen kerääminen ja niiden kuvaaminen. Puuha on etenkin nuorten naisten harrastus, mutta on se tiettävästi koukuttanut aikuisiakin.

Heljakka paljastuu itsekin leluturismin harjoittajaksi, kun hän esittelee omat lempilelunsa, kaksi sinistä UglyDoll-lepakkofiguuria. Kerran kuvaustilanteessa toinen Heljakan figuureista oli vähällä pudota Rauman kanaaliin.

”Se oli sentistä kiinni. Varmaankin olisin hypännyt lelun perään, jos se olisi tippunut veteen.”

Myös omaan rakkaaseen lapsuuden leikkikaluun voi muodostua vahva tunneside. Pohdimme, miten se aikuisiällä ilmenee tilanteissa, joissa lelun olemassaolo on uhattuna, se on oman tai sukulaislapsen riepoteltavana tai joku aikoo heittää sen suursiivouksen yhteydessä roskiin.

Homo Ludens – leikkivä ihminen

Lelupäiviä järjestetään esimerkiksi päiväkodeissa säännöllisesti, mutta harvemmin aikuisille. Aikuisten leikkimisen muotoja ja lelukulttuuria väitöskirjassaan käsitelleen Katriina Heljakan ja Herra Hakkaraisen talon yhteistyönä sellainen oli mahdollista kokea Sastamalassa keskiviikkona.

Lelupäivään osallistuneiden lelut ja kertomukset kirjattiin Heljakan avustajien toimesta talteen ja osaksi lelututkijan keräämää leikkitietoa-muistitietoaineistoa, joka kuvaa arjen leluleikkijöiden muistoja ja tarinoita leluista ja niihin liittyvistä leikeistä.

Heljakan mukaan lelut ja leikit yhdistävät ihmisiä, ja niiden ympärille muodostuu usein sukupolvien välistä yhteisöllisyyttä luovia keskusteluja. Niin Sastamalassakin.

”Lelu voi olla jo lapsuudessa rakkauden ansainnut tai aikuisuuden vakavuuden keskelle iloa tuova esine, sillä ei ole väliä. Lelut kertovat aina leikkijästään ja kulttuurista, jossa hän elää. Lelumuistot ja tarinat kytkeytyvät aikaansa ja ympäristöönsä. Leikkiin ammennetaan aineksia elokuvista ja tv-sarjoista”, Heljakka sanoo.

Nykyisin lelut brändätään vahvasti, ja niihin kytkeytyy usein suoraan joku elokuva tai sarja. Vaikka leluja tarinallistetaan valmiiksi, Heljakka ei usko leikin köyhtymiseen tai luovuuden hiipumiseen.

”Leikki on universaali ilmiö. Lelut muuttuvat, mutta erilaiset seikkailu-, koti- ja rakenteluleikit pysyvät vuosikymmenestä toiseen. Ihmislajin ominaisuuksiin kuuluu luontaisesti leikki ja leikkiminen, mielikuvitus”, Heljakka painottaa.

Onko mitään leikkiä tai lelua, jota tohtori on jäänyt menneiltä vuosilta kaipaamaan?

”Eläinlelut ovat kaikkien lasten keskuudessa todella suosittuja. Katson asiaa varmasti nostalgialinssin läpi, mutta minua harmittaa eläinhahmoisten Fabuland-Legojen katoaminen markkinoilta. Nykyään Legot ovat vahvasti sukupuolitettuja esimerkiksi Lego Friends ja Ninjago -sarjat.”