Taisto Syrjänen, 86, on tullut Sastamalakodin ovelle toimittajaa vastaan. Köpöttelemme kaikessa rauhassa ohi televisiota katselevien vanhusten, ruokasalin läpi kirjastohuoneeseen. Sen pyöreän pöydän ympärillä Taisto on viimeksi pelannut ukkokerhon kanssa korttia, tarkalleen ottaen tikkiä.

”Vielä on saatu pelit aikaiseksi, vaikka on ukkoja lähtenyt autuaammille korttiringeille. Otettiin yksi nainenkin mukaan, Virpi taitaa rökittää meidät aina”, Taisto kertoo.

Kuolema on hoivakodissa tuttu vieras. Sitä ei pääse pakoon, vaikka miten yrittäisi. Ystävän poismeno kirpaisee, mutta Taisto ei halua unohtaa. Kuolemaakin enemmän pelottaa muistin hiipuminen. Taistolle se on ollut syy kirjoittaa.

”Ehkä se on taistelua dementiaa vastaan. Ainakin sillä on ollut myönteinen vaikutus mielenterveyteeni.”

Taisto on kirjoittanut runoja salaa pöytälaatikkoon. Pikkujouluissa hänen harrastuksestaan on saatu lausuntaesityksen muodossa osviittaa, mutta silti 4. joulukuuta julkaistava runoteos Elämän ehtoota Sastamalakodissa (Warelia) tulee useimmille yllätyksenä.

”Muutama hoivakodin henkilökuntaan kuuluva on runojani lukenut. Kuulemma tykkäsivät”, Taisto hymähtää.

Taivaansinikupolissa
vain yksi hattara,
kaikkeutta olevaista
mekin, yksinäiset haituvat.

Taisto suhtautuu runoteoksen julkaisuun nöyrästi.

”Lyijykynällä raapustelin paperille. Helsingissä asuva toinen tyttäreni kirjoitti ne tietokoneella puhtaaksi. Ei tämä ilman häntä olisi onnistunut. Ja kustantajaakin kirjantekoon tarvitaan”, toteaa Vammalan Kirjapainossa työuransa tehnyt mies.

Taiston runoteoksessa hoivakodin arki soljuu painollaan. Nauru liruu korviin ja herättelee harmaapäitä, kirvoittaa nuoruusmuistoja menneisyyden hämäristä. Iloa tuovat lapset ja lastenlapset ja Suomen urheilumenestys. Mielikuvissaan sauvakävekylenkillä Taisto hiihtelee perinteistä Iivo Niskasen tyyliin. Kuntopyörällä menee kevyesti Sarkolaan saakka. On uusi nätti hoitaja ja lääkeannos. On särkyä ja kolotusta, tarvetta turvaan ja lohdutukseen.

Ehtineenä juuri äsken
havaintoihin kevään,
kun aamun unestani
vanhuuteeni herään.

Kirjoittajan mielessä on usein kotiseutu Kauvatsan ja Kiikaan välimaastossa Piilijoella. Nuoruuden kesät ja kohtaamiset.

”Mielellään lähtisin kotomaisemissa tai jossakin ajelulla käymään, mutta ei ole oikein sellaista luotettavaa kuskia”, hän juttelee.

Taisto kertoo, että Sastamalakodissa on paljon rollaattoriporukkaa. Hän on laittanut omansa nurkkaan. Jos luovuttaa liian aikaisin, ei hyvää seuraa. Liukkaalla kelillä hän voi ottaa rollaattorin turvaksi, mutta ei muuten. Nuorena miehenä Taisto oli kova yleisurheilemaan. Kisan riveissä tuli työväenmestaruus 3000 metrin juoksussa.

”Sitten pomo junaili minut edustamaan Voimaa. Viestijoukkueemme pääsi SM-kisoihinkin, olimme neljänsiä tai viidensiä. Muut joukkueesta ovat jo manan mailla. Minä tässä taapertelen edelleen.”

Menneen aaveet
sydämen lokerossa.
Taloksi asettuneet
mielen asunnossa.

Taisto Syrjäsen runoteos koskettaa. Se on avoin kertomus elämän ehtoosta, ihmisen pyrkimyksestä elää täyttä elämää – hoivakodissakin. On surullisia päiviä, mutta enimmäkseen runon minää ohjaa halu yhä nähdä, kokea elämää, ainuttaan.

Runojen kirjoittaminen on elämänsyrjästä kiinni pitämistä. Taisto kertoo pitäneensä kirjan tekstien jälkeen melkein vuoden taukoa kirjoittamisesta. Hän miettii, mahtaako dementia saada vallan.

”Ehkä jatkan kirjoittamista. Mielessä kytee vielä, pinnan alla.”

Artikkelin kursivoidut kohdat ovat Taisto Syrjäsen runoteoksesta.