Tapaan Sastamalan kirkkoherra Vesa Aurénin kesäkuisena sunnuntai-iltana heidän kotonaan Vammalan Jaatsinkadulla. Vs. seurakuntapastorina toimiva Aija-vaimo on työtehtävissä rippileirillä ja kirkkoherra itse on tullut hetki sitten Ritajärven luonnonsuojelualueelta Paavinhatun kodan vihkimistilaisuudesta.

Kesäkuun ensimmäinen sunnuntai on ollut miehelle merkityksellinen: pitkän tauon jälkeen seurakuntalaiset ovat saaneet kokoontua jälleen kirkkoon, ja Tyrvään kirkon messussa tunnelma olikin ollut Aurénin mukaan erityisen lämmin.

”Aloitimme messun virrellä On riemu kun saan tulla ja kertoipa eräs seurakuntalainen messun jälkeen, että hän oli sitä samaa laulua hyräillyt tullessaan kirkkoon ja ilahtunut, kun se oli valittu myös messun ensimmäiseksi virreksi”, hän kertoo.

Vesa Aurén aloitti Sastamalan kirkkoherrana vuoden alussa. Sitä ennen hän toimi Mikkelissä maavoimien kenttärovastina.

”Sastamalan seurakunta hoiti hienosti perehdyttämisjaksoni, mutta tutustumiseni suuren seurakunnan jokaiseen kolkkaan ja seurakuntalaisiin jäi kyllä kesken, kun korona iski ja toi mukanaan erilaisia rajoitteita”, Aurén kertoo.

Loppukesän aikana hän aikookin käydä pitämässä messun jokaisessa Sastamalan kirkossa ja toivoo messujen jälkeen myös tapaavansa seurakuntalaisia jutustelun merkeissä.

Maailmalla kriisipesäkkeissä sotilaspastorina toiminut mies on johtanut rauhallisesti seurakunnan toimintaa poikkeusoloissakin. Se häntä kuitenkin harmittaa, että seurakuntalaisten suuri vapaaehtoisjoukko ei ole nyt päässyt toimimaan.

”Vapaaehtoiset ovat suuri voimavara seurakunnalle, ja toiminta on tärkeää heille itselleenkin.”

”Koin rippikoulussa vahvan kutsumuksen”

Mukaan seurakuntatoimintaan Vesa Aurén lähti jo teini-ikäisenä kotiseudullaan Nakkilassa.

”Rippikouluaika oli käänteentekevä, vaikka lapsuudenkotini ei ollutkaan uskonnollinen. Koin rippikoulussa vahvan kutsumuksen, ja ylioppilaskirjoitusten jälkeen hain teologiseen tiedekuntaan”, hän kertoo.

Vuonna 1984 Aurén aloitti pappina Satakunnassa, Kankaanpäässä, ja kun Haminassa oli avoinna RUK:n sotilaspapin virka viisi vuotta myöhemmin, mies haki ja pääsi sinne.

Kansainvälisiin tehtäviin Vesa Aurén perheineen lähti ensimmäisen kerran vuonna 1992. Perhe asui Israelin Tiberiaksessa ja mies itse työskenteli sotilaspastorina Golanin ylängöllä.

”Kaikki neljä lastamme olivat silloin jo syntyneet. Ihailen vaimoani Aijaa, joka superäitinä organisoi ja hoiti lähes yksin pikkulapsiperheen arjen vieraassa maassa”, hän kiittelee ja toteaa, että vuosi ulkomailla myös vahvisti perhettä sisäisesti.

Toiselle ulkomaan komennukselle koko perhe lähti vuonna 1998. Silloin Aurénin asemapaikkana oli Libanon muun perheen asuessa Israelin Nahariassa.

”Israel tuntuu jopa toiselta kotimaalta, ja meillä on siellä edelleen paljon ystäviä.”

Vaikuttava ajanjakso Eritreassa

Monella tavalla vaikuttavin ajanjakso Vesa Aurénille on ollut kuitenkin se, jonka hän vietti Eritreassa vuosina 2003-2004.

”Perinteisen papin työn lisäksi tuohon vuoteen sisältyi useita kehitysyhteistyöprojekteja sekä niistä raportointia tiedottajan ominaisuudessa”, hän selvittää.

Eritreaan saavuttuaan Aurén huomasi tulleensa keskelle humanitääristä katastrofia, onhan maa maailman kolmanneksi köyhin.

Tuon vuoden aikana Aurén näki usein, miten raavaat rauhanturvaajat liikuttuivat kohtaamistaan ihmiskohtaloista.

Yksi heistä oli 10-vuotias Besrat, joka elätti sokean ja sodassa molemmat kätensä menettäneen isänsä ja kaksi pikkusiskoaan kiillottamalla kenkiä eräällä sivukadulla. Sen lisäksi pieni tyttö kävi koulua, ja hoiti kaikki kodin askareet avustaen myös isäänsä kaikissa arkisissa askareissa, peseytymisestä lähtien.

Aurénin vuoteen Eritreassa mahtui myös monia vierailuja orpo- ja perhekodeissa, vammaisten hoitolaitoksissa, leprasairaalassa ja jopa julkisuudessa vaietussa lastenvankilassa.

Kysyn haastateltavaltani, eivätkö surulliset ihmiskohtalot jää vaivaamaan. Eikö tule epätoivoinen olo, kun ei voi auttaa kaikkia?

Vesa Aurénin vastaus on hieno, ja sen soisi antavan ajattelemisen aihetta meille jokaiselle.

”Eritreassa yksi katulapsia auttava katolinen nunna, sisar Pina, lausui tästä ajatuksesta viisaat sanat, joiden mukaan olen itsekin toiminut: pitää tehdä se, mitä voi. Ei pidä murehtia niistä kaikista, joita ei pysty auttamaan vaan iloita aina siitä yhdestä, jota pystyy auttamaan”, Aurén toteaa.

Kansainvälistä puheensorinaa ruokapöydässä

Vesa Aurén ei ole kaiken näkemänsä ja kokemansakaan jälkeen menettänyt uskoaan ihmiskunnan hyvyyteen. Päinvastoin.

”Maailma on täynnä hyväsydämisiä ihmisiä. Kaikenlainen ihmisten auttaminen on tärkeää ja huomionarvoista on nimenomaan se, että myös auttaja itse voi kokea yhtä suurta mielekkyyttä ja hyvänolontunnetta kuin autettava”, hän toteaa.

Sastamalan kirkkoherra katselee Liekovedelle olohuoneensa ikkunasta. Maailmalle töihin hän ei enää kaipaa, Sastamala tuntuu nyt hyvältä paikalta.

”Toisinaan kyllä mietin, että jossakin maailman miinakentällä tai muun vaaran uhatessa tunsin olevani pappina tärkeämpi kuin monesti täällä Suomessa. Meillä on nykyisin vähän sellainen linja Suomessa, että uskonto halutaan pitää piilossa ja yksityisasiana”, hän miettii.

Aurénin mukaan uskonnonvapauden kaventamisella torjutaan myös tärkeää yhteisöllisyyttä.

Sastamala asuinpaikkana on Auréneille siksikin mieleinen, että Vesan vanhemmat asuvat Nakkilassa ja Aijan Porissa.

”Nyt pystymme huolehtimaan heistäkin paremmin. Tälläkin viikolla olen käynyt Nakkilassa jo kahdesti auttamassa.”

Ja vaikka maailmalle eivät enää haikailekaan, kansainvälistä Aurénien ruokapöydän ääressä on edelleenkin silloin, kun koko perhe on koolla. Yksi vävyistä on hollantilainen, toinen saksalainen ja miniä on amerikkalainen.

”Jos haluamme että kaikki osallistujat pysyvät kärryillä mitä jutellaan, on puhekielenämme englanti”, Vesa Aurén toteaa hymyillen.