Katse on voimakas väline. Katse on tärkeä olemassaolon ja itsekokemuksen ylläpitäjä: kun ihminen nähdään, ihminen on. Kun ihminen nähdään hyväksyvästi, tukee se hyvinvointia. Kun ihmistä katsotaan arvostelevasti ja ahdasmielisesti, heikentää se hyvinvointia. Jos ihmistä ei olla näkevinäänkään, voiko ihminen olla olemassa.

Ihmisen identiteetin perusta muovautuu paljolti sen mukaan, miten muut ihmiset ovat häntä kohdelleet: mitä ovat sanoneet, miten ovat sanoneet ja millaisin silmin katsoneet. Aikuisuudessa ihmissuhteet ovat edelleen tärkeitä identiteettiä muokkaavia peilejä. Keskeistä identiteetin kannalta on myös se, miten ihminen itse suhtautuu itseensä.

Valokuvaterapiaopinnoissani olen tutkinut sitä, miten keski-ikäinen nainen suhtautuu itseensä ja katsoo itseään eri ikäisenä. Olen kiinnostunut siitä, miten keski-ikäinen nainen katsoo nuorta aikuista itseään -mitä ajatuksia ja tunteita hänessä herää? Olen kiinnostunut myös siitä, miten hän katsoo itseään nyt keski-ikäisenä. Miten itsen katsomisen tapa on muuttunut? Kun keski-ikäinen nainen katsoo valokuvia itsestään nuorena aikuisena, voi hän nähdä sileyttä ja kiiltoa.

Ilo, elämänhalu ja hauska nuoruus kuplii toisilla tavoitteisen ja kurinalaisen elämän väleissä. Hallittu ja suoraviivainen elämäntapa voi tehdä elämästä suorittamista. Nuorena häpeä voi olla hallitsevampaa, epävarmuus ja itsen ulkopuolelta tulevat paineet kaventavampina tekijöinä kuin myöhemmin elämässä.

Kun keski-ikäinen nainen katsoo valokuvia itsestään nuorena aikuisena, voi tunteeksi nousta myötätunto. Nuorena ei voinut aavistaa, mistä tulee elämän varrella selviytymään. Silloin oli luottavainen. Ja toisilla sitä uskoa ja luottoa lisäsi se, että oli ystäviä ja sukupolvien tukea antava ketju olemassa. Kun keski-ikäinen nainen katsoo valokuvia itsestään nykyisen ikäisenä, tulee hänelle usein tyytyväisyyden tunne. Moni keski-ikäinen tuntee kiitollisuutta eletystä elämästä, omasta elämäntilanteesta ja läheisistä. Keski-iässä osaa jo pysähtyä ja arvostaa itseään.

Oman keski-ikäisen valokuvan katsominen nostaa tunteeksi haikeutta. Rypyt eivät ole tulleet vain nauruista, vaan myös itkuista. Vuosikymmenten huolet näkyvät. Keski-ikäinen minä saattaa valokuvassa katsoa ohi, jotta vielä ei tarvitsi kaikkea kohdata. Itsensä hyväksymisen prosessi on edennyt ja häpeän tunne kaventunut. Edelleen keski-ikäinen kuitenkin kysyy, kelpaanko minä tai voinko tulla nähdyksi tällaisena. Oman itsen katsomisen tapa muuttuu. Nuorena aikuisena itseensä suhtautuu kriittisemmin kuin keski-ikäisenä.

Keski-ikäisenä ei vaadi itseltään liikaa. Lempeys ja myötätunto itseä kohtaan lisääntyy. Katsomisen tapa muuttuu armolliseksi ja hyväksyväksi. Virheiden etsimisen tilalle tulee suvaitsevuus iän tuomille muutoksille ja huomion suuntaaminen voimaa ja rauhaa tuottaviin asioihin.

Mari Kyttälä

Kirjoittaja on MIELI Mielenterveys Tukitalo ry:n hallituksen jäsen, psykologi, psykoterapeutti ja valokuvaterapian opiskelija.